Pienin, mutta varmoin askelin

Ei se yhteiskunta sillä tavalla toimi, että isot muutokset toteutetaan sormia napsauttamalla tai digiloikalla. Tarvitaan ruohonjuuritasolla toimivien ihmisten kohtaamista, vuorovaikutusta, sopimista, kokeiluja ja uskallusta edetä pienin mutta varmoin askelin.

”Ensin on opiskelijat saatava viihtymään, sitten löytämään oma juttu. Sen jälkeen tutkinto tulee lähes itsestään.” Vamian apulasrehtori Johan Lindmanin Zoomi-hankkeen alueellisen koulutustilaisuuden avauspuheenvuorossa esittämän näkemyksen jaan ilolla, sillä liian harvoin vastaavaa näkemystä kuulee koulutuksen järjestäjien johdon edustajien lausumana. Ei Lindman kuitenkaan ole ajatuksineen yksin ja uskon samaan johtopäätökseen päätyvien johtajien määrän kasvavan. Hitaasti, mutta varmasti oppilaitoksia ryhdytään johtamaan sosiaalisina yhteisöinä ja matriisijohtamisesta siirrytään kampus- ja yhteisöjohtamiseen. Opiskelijat ja opiskelijoiden kanssa työskentelevä henkilöstö tarvitsee pedagogiset johtajat ja lähiesimiehet arjen yhteisöön, ei sinkoilemaan pitkin maakuntaa eri yksiköissä eri päivinä.

Oulussa 6.10. järjestetyssä Yhdessä-seminaarissa tutkijatohtori Antti Maunun esittämä ja perustelema väitte ”Ryhmä on tärkein oppimmisympäristö” hyväksyttiin niin yksimielisesti, että se päätyi seminaarin yhteenvetolaulun kertosäkeeksi. Yksilölliset opintopolut ja henkilökohtaiset osaamisen kehittämissuunnitelmat eivät poista opetusryhmiä,  vaan muuttavat niiden muodostumisen käytäntöjä lisäten samalla niiden merkitystä oppimiselle. Tämän asian ymmärtäminen alkaa vähitellen kirkastua  siirryttäessä reformin toimeenpanoon, eli käytännön toteutukseen.

Ryhmädynamiikan tunteminen ja ryhmän ohjaamisen taidot ovat nousemassa uuden opettajuuden avaintaidoiksi. Ryhmän hyödyntämisellä ja hyvällä ohjauksella luodaan edellytykset opettamiselle ja oppimiselle. Tämän on oivaltanut jo suuri määrä opettajia, mutta totuttujen toimintatapojen muuttaminen ei tapahdu hetkessä. Ei siis ole reilua vaatia äkkikäännöksiä, vaan on hyvä antaa opettajille aikaa hakea itseelleen sopiva tapa uudistaa itseään opettajana ja organisaatioissa on tarjottava myös täydennyskoulutusta ja työn ohjausta.

Sen lisäksi, mitä yleiseen hyvinvointihääräämiseen sisältyy, saan työskennellä myös fyysisesti aktiivisen opiskeluympäristön kehittäjänä neljässä hyvin erilaisessa oppilaitoksessa. Tänä syksynä käynnistyneissä yhteistyöprojekteissa fyysistä aktiivisuutta opiskelupäiviin lisäämällä edistetään ensisijaisesti oppimiskykyä, mutta myös Johan Lindmanin peräänkuuluttamaa viihtyvyyttä. Tilaratkaisuilla ja opetusmetodeilla voidaan vaikuttaa uudella tavalla ryhmien muodostumiseen, alakohtaisen ammatti-identiteetin vahvistumiseen, opiskelijoiden osalllisuuden lisääntymisen ja ennenkaikkea täysien toiminnallisten koulupäivien tarjontaan, vaikka opettajien antamaa lähiopetusta onkin vähennetty ja se uhkaa edelleen vähentyä.

Ottamalla opetuksessa käyttöön fyysistä aktiivisuutta lisääviä käytäntöjä, tehdään  opetuksessa näkyväksi omasta työkyvystä, terveydestä ja hyvinvoinnista huolehtiminen ja samalla lisätään vireyttä opiskelupäiviin.  Jo pienillä opiskelua tauottavilla aktiviteeteillä voidaan vaikuttaa opiskelijoiden käyttäytymiseen sekä osallisuuteen oman opetuksen ja oppimisympäristön kehittämisessä. Eli taas huomataan otetun askelia ammatillisen koulutuksen reformin tavoitteiden suunnassa.

Opiskelijoiden viihtyvyyttä, arkiliikunnan edistämistä, vertaisoppimista ja ohjauksen lisäämistä oppilaitoksen arjessa voidaan edistää tilojen pienillä uudistuksilla. Ensisijaisesti tiloja tulee muokata entistä helpommin muunneltaviksi monitoimitiloiksi. Taukotilojen tulee olla niin houkuttelevia, että niissä käy kovempi kuhina kuin koulutun tontin ulkopuolella olevilla tupakkapaikoilla.  Niinkin perinteinen peli kuin pöytätennis, on edelleen huomattu olevan varsin vetovoimainen taukoliikuntamuoto.  En kuitenkaan ryhdy enempää neuvomaan, vaan kehoitan kysymään lisävinkkejä asiantuntijoilta; opiskelijoilta.

Taukotilojen lisäksi on tärkeää, että oppilaitoksissa panostetaan opiskelutiloihin, joihin voidaan kokoontua tekemään itsenäisenä opiskeluna suoritettavia tehtäviä ja verkkokursseja. Tilat suunnitellaan ja toteutetaan niin, että niissä huomioidaan yksin ja ryhmissä työskentelyn mahdollisuus sekä työergonomia, työskentelyn tauottamisen muistutukset ja taukoliikunnan välineet. Alakohtaisiin kotipesiin järjestetään myös ohjauksen saatavuus ja kotipesätyöskentely kirjataan opiskelijoiden jakso- /viikko-ohjelmiin.

Oppilaitoksen jakso- ja viikko-ohjelmat sisältävät myös tiedon siitä, milloin koulun liikuntatilat ovat käytössä niin, että siellä on mahdollisuus saada ohjausta ja vinkkejä oman henkilökohtaisen fyysisen kunnon kohottamiseen.

Opettajien antama lähiopetus on vähentynyt viimeisen viiden vuoden aikana merkittävästi ja tilalle on tullut itsenäistä opiskelua ja verkkokursseja.  Niiden suorittamiseen ei kuitenkaan varata opiskelutilaa ja ohjaajaa saataville. Nyt kun ymmärrämme, että ryhmä on paras oppimisympäristö, niin varmasti tämäkin asia otetaan vakavasti ja ryhmien muodostumiselle luodaan edellytyksiä.  Koulu- /opiskelupäivä on ihan eri asia kuin opettajan antamien lähiopetustuntien lukujärjestys.

Jos joku nyt luulee, että minä opettaisin opettajia opettamaan, niin edelleen pois se minusta. Olen kuvannut asioita, joita olen havainnut tapahtuvan eri oppilaitoksissa, joissa olen saanut olla hyviä käytäntöjä havainnoimassa ja mallintamassa. Nämä hyvät asiat ylittävät uutiskynnyksen harvoin – valitettavasti. Kuitenkin juuri noilla pienillä askeleilla edetään kohti uudenlaista opiskelija- ja työelämälähtöistä ammatillista koulutusta.

Tallennettu kategorioihin Yleinen | 1 kommentti

Henkilöstö ja opiskelijat reformin tavoitteiden toteutumisen tärkein voimavara

Niin tekisi mieli haastaa Aleksis Salusjärvi, mutta enpä lähde siihen mittelöön. Minulla ei riitä kantti julistaa itseäni ammatillisen koulutuksen valtakunnan johtavaksi asiantuntijaksi, vaikka oppilaitosvierailuja onkin takana jonkin verran usean vuoden aikajanalla. Sen verran tunnen ja arvostan ihmisiä, jotka asian äärellä erilaisissa organisaatioissa työtä tekevät.

En myöskään lähde kiistämään sitä, etteikö ammatillisen koulutuksen kentällä ole ongelmia, joita taloudelliset leikkaukset ovat syventäneet. Näen kuitenkin valoa tunnelissa ja muutoksen ensisijaisesti mahdollisuutena kehittää ammatillista koulutusta. Ongelmat eivät poistu niitä seinille maalaamalla, vaan ratkaisuista puhumalla ja niiden toteuttamisesta sopimalla.

Pitää myös nähdä metsä puilta, ettei sekoita asoita. Etenkään, jos on virassa, jossa pitäisi olla ajan hermolla – vaikkapa lapsiasiainvaltuutettuna. Leikkaukset eivät ole reformista johtuvia vaan Ammatillisen koulutuksen reformi on laadittu toimenpideohjelmaksi, jolla pyritään säilyttämään ammatillisen koulutuksen laatu siihen kohdistuneista leikkauksista huolimatta. Edellinen hallitushan päätti leikkauksista, mutta äänesti omat toimeenpanojen toteuttamiseen valmistellut lakiesitykset nurin.

Ammatillisen koulutuksen reformi on suurin koulutusjärjestelmän uudistus sitten peruskoulun käynnistämisen. Toisaalta ammatillinen koulutus on koko 2000-luvun ollut jatkuvassa muutoksessa, josta johtuen nyt toteutettava reformi ei sen toteuttajille olekaan niin suuri muutos, kuin se on poliittisille päättäjille, ns. suurelle yleisölle, hallinnon työntekijöille ja tietohallintajärjestelmille.

Reformin toteuttajilla tarkoitan ammattioppilaitoksissa työskenteleviä johtajia, opettajia, ohjaajia, opiskeluhuollon toimijoita, kiinteistöjen hoitajia ja keittiötyöntekijöitä. Kuten suurissa muutoksissa aina, johtajat valmistelevat niitä, mutta tavoitteiden toteutumisen ratkaisee kentällä työskentelevän henkilöstön sitoutuminen ja käytännön työ. Nyt käynnissä oleva ammatillisen koulutuksen reformin tavoitteet ovat suurelta osalta sellaisia, jotka edellyttävät asioiden uudelleen ajattelemista, työtapojen uudistamista ja asioiden ajattelemista opiskelijalähtöisesti, ei järjestelmä- tai opetuslähtöisesti.

Kun muutos edellyttää oman ajattelutavan uudistamista ja totuttujen työ- ja toimintatapojen muuttamista, niin se ei tapahtu hetkessä. Sitä ei voi myöskään ulkoa käskeä, vaan muutos edellyttää omaa motivaatiota, jota yleisesti ruokkii hyvä dialogi. Yhteisötasolla muutosta helpottaa aina se, että toimintatavoista sovitaan avoimesti ja koko yhteisö huomioiden. Pienryhmien, tiimien ja yksilön muutos varmistetaan ottamalla jokainen mukaan muutoksen tekemiseen. Henkilöstöä ja opiskelijoita tulee arvostaa oman työnsä ja oman oppimisen asiantuntijoina.

Kun ihminen tuntee olevansa yhteisössä merkityksellinen, vaikuttavansa asioiden kulkuun ja erityisesti oman työnsä kehittämiseen, hän sitoutuu siihen aivan eri tavalla kuin ulkoa ohjeistettuun ja käskettyyn työtapaan. Huono tiedottaminen ja valmisteluvaiheessa tapahtuva tietojen panttaaminen antavat tilaa erilaisille huhuille ja ne herättävät aina epäluottamusta ja vaikeuttavat muutosta.

Kun tehdään suurta muutosta toimintaympäristössä, jossa taloudelliset leikkaukset ja henkilöstön vähentyminen ovat merkittäviä, niin pitäisi olla itsestään selvää, että olemassaolevan henkilöstön hyvinvointi on tärkein investointi muutoksen onnistumiseksi. Hyvinvoinnin varmistaminen alkaa ihmisten hyvästä kohtelusta, avoimesta asioiden tiedottamisesta – myös siitä että uskalletaan kertoa, mitä ei vielä tiedetä ja milloin on odotettavissa lisätietoa.

Isojen muutosten on turha odottaa tapahtuvan hetkessä, mutta pienissä tiimeissä voidaan ottaa hyvinkin nopeasti käyttöön työ- ja toimintatapoja, jotka edistävät isompaa kokonaisuutta. Nämä muutokset syntyvät, kun tekijät saavat itse kehittää niitä ja osallistua päätöksen tekoon. Läpäisyn tehostamisen ohjelman aikana ja nyt tänä syksynä tekemieni oppilaitosvierailujen pohjalta tiedän, että oppilaitosten henkilöstössä ja opiskelijoissa on tarvittava viisaus ratkaista reformin tavoitteiden saavuttamisen haasteet. Kun heidät otetaan mukaan niitä ratkaisemaan, syntyy varmasti myös halu siihen.

Koulutuksen järjestäjien ja oppilaitosten johtajien onkin vallitsevassa tilanteessa, kun uusi laki on hyväksytty ja talouden viitekehys tiedossa, tärkeää suunnata katse ja toiminta poliittisten päättäjien ja valmistelevien virkamiesten sijaan omien oppilaitosyhteisöjen suuntaan ja hyödyntää henkilöstön ja opiskelijoiden asiantuntemusta. Sieltä löytyvät parhaat käytännön ratkaisut reformin toteutukseen. Tiedän sen omaan kokemukseen perustuen. Uskaltamalla ottaa koko henkilöstö ja opiskelijat mukaan kehittämistyöhön ja päätöksentekoon, varmistetaan myös työhyvinvointi suuressa muutoksessa.

Ceterum censeo
Ammatillisen koulutuksen reformin tavoitteet eivä toteudu, mikäli uudistusta ei tueta myös ammattiyhdistystasolla. Mikäli ammatillisen koulutuksen opettajien palkanmaksun perustetta ja työvelvoitetta ei saada kokonais- / vuosityöaikaperusteiseksi kärsivät asiasta eniten opiskelijat.

Tallennettu kategorioihin Yleinen | Jätä kommentti

Se on niin kuin se näyttää olevan

Elokuussa alkoi lukukausi, jonka aikana ihan ilman erityistä yrittämistä syntyy uusi ennätys oppilaitosvierailujeni määrässä. Työskentelen kahdessa hankkeessa, joissa molemmissa toiminta tapahtuu oppilaitoksissa. Liikettä amiksiin -hankkeessa on kohteena 4 oppilaitosta, joiden kanssa tehdään lukuvuoden ajan tiivistä yhteistyötä liikkeen lisäämiseksi ja istumisen vähentämiseksi oppilaitosten arjessa. EHYT ry:n kanssa toteutettavassa Päihdeilmiö ja Ryhmäilmiö ammatillisiin oppilaitoksiin -hankkeessa on tavoitteena toteuttaa kyseiset koulutukset ja SAKU ry:n Hyvinvoiva amis -työpaja mahdollisimman monessa oppilaitoksessa. Tuon Hyvinvoiva amis -työpajan toteuttajana olen ehtinyt kesäloman jälkeen vierailla kuuden koulutuksen järjestäjän kymmenessä eri oppilaitoksessa tai opetusyksikössä. Olen puhunut, kuunnellut ja tehnyt havaintoja.

Havaintoni on, että reformi ja sen mukanaan tuomat muutokset ovat kovin eri näköisiä riippuen siitä, mistä näkökulmasta ja asemasta niitä katsoo. Minulla oli elokuussa yhden päivän aikana tilaisuus keskustella reformista aamukahvilla oppilaitoksen opiskelijakunnan edustajien kanssa, lounaalla kuntyhtymän johtajan ja kahden rehtorin kanssa ja iltapalalla asuntolaohjaajan ja asuntolassa asuvien opiskelijoiden kanssa. Opettajia ja opiskelijakunnan ohjaajia tapasin sekä opiskelijakuntatapaamisissa että pitämissäni infotilaisuuksissa. Tuon päivän keskeisin johtopäätös oli, että reformista on tärkeää keskustella avoimesti opiskelijoiden ja koko henkilöstön kesken niin, että kaikki tulevat kuulluiksi. Reformissa on toki paljon hallintoon ja järjestelmiin liittyviä muutoksia, mutta tärkein muutos, joka reformin tavoitteiden toteutumiseksi tarvitaan on toimintatavoissa ja ajattelussa tapahtuva muutos. Se ei toteudu ilman kaikkien asianomistajien osallisuuden kokemusta ja sitoutumista, eikä missän tapauksessa ylhäältä käskemällä.

Kun reformia tarkastelee johdon näkökulmasta, niin talousasiat nousevat tietenkin keskeisimmiksi. Koska tutkinnonosista ja tutkinnoista maksetaan, niin luulisi hyvinvointiin panostamisen olevan itsestään selvää. Liikunta ja fyysinen aktiivisuus parantavat oppimiskykyä ja hyvässä kunnossa oleva opiskelija valmistuu varmemmin ja nopeammin kuin huonossa kunnossa oleva opiskelija. Erot opiskelijoiden välillä kasvavat, jos omasta hyvinvoinnista huolehtiminen ei edes kiinnosta. Johtamisen ja rahoituksen isona kysymyksenä on vaikuttavuusarvioinnin konkreettiset mittarit. Työllistyminen ja opiskelijoiden arviot oppilaitoksista ovat asioita, joihin voidaan vaikuttaa panostamalla viihtyvyyttä, terveyttä ja hyvinvointia edistävään toimintaan.

Kuntayhtymien ja varmaan oppilaitostenkin johtajina toimiville yksilölliset opintopolut näyttäytyvät aidosti yksilöllisinä. Näkökulma, josta hallinnossa työskentelevät opiskelijoita katsovat, on monesti niin etäinen, että opiskelijat ovat koodeja, joilla on HOKS (entinen HOPS) ja HOKSn rasteina euromerkit tutkinnonosien mukaan ja HOKS:n maalimerkkinä vähän isompi euron merkki. Opettajat ja opetus ovat erilaisia taulukoita, ops-puita ym. tavoilla kuvattuja väripalapelejä, joilla määritellään käytettävissä olevat resurssit toteuttaa opetus, ohjaus, opiskelun edellykset ja tarvittavat tukipalvelut. Tärkeimmät seurattavat asiakirjat ovat tilakartta ja talousraportit, jolla tarkkaillaan tilojen käyttöastetta ja talouden tilaa.

Kun tarkastellaan reformia koulutuksen suunnittelijoiden ja opetushenkilöstön näkökulmasta yksilöllisyys ei ole enää niin ilmeinen. Tutkinnonosat on pilkottu opetussisältöihin, jotka muodostavat kursseja tai opetussisältöjä sisältävän valikon. Tuosta valikosta opiskelija yhdessä oman vastuuopettajan (ryhmänohjaajan) ja mahdollisesti opon ja opiskeluhuollon henkilöstön kanssa valitsee oman osaamistarpeen ja kiinnostuksen mukaiset sisällöt omaan HOKSiinsa. Opetuksen järjestelyissä kurssit toteutetaan ryhmäopetuksena, eli eivät ryhmät häviä koulutuksen arjesta.

Opiskelun aikana ryhmät elävät ja opiskelija kuuluu useaan ryhmään yhtä aikaa. Opetuksen tapahtuessa pääosin työelämässä, on tärkeä tiedostaa, että myös työyhteisö muodostaa ryhmän, johon opiskelija kuuluu. Ryhmien monimuotoisuuden johdosta opetustyössä tulee tuntea ryhmädynamiikan lait ja käyttää aikaa ryhmäytymisen varmistamiseen ja ryhmän ohjaukseen. Opetuksessa turvallisen ryhmän luomiseen käytetty aika on työelämätaitojen opettamista ja hyvä ryhmä, jossa kaikki tuntevat toisensa ja jossa vallitsee luottamus, on oppimiselle eduksi ja on suuri voimavara opettajalle.

Ryhmien jatkuvaa muuttumista ja ohjaustaitojen tarpeellisuutta lisää jatkuva haku, sisäänotto ja valmistuminen. Tulevaisuudessa opiskelijoita tulee oppilaitoksiin sisään koko lukuvuoden ajan. Toisen tai kolmannen tutkinnon suorittajia aloittaa, keskeyttäneitä palaa, valmistuneet palaavat täydentämään osaamistaan yksittäsillä tutkinnonosilla, virheellisen valinnan tehneitä opiskelijoita siirtyy toiseen tutkintoon, valma-koulutuksesta siirrytään tutkintoon johtavaan koulutukseen. Toisaalta opiskelijoita myös valmistuu pitkin lukuvuotta, eli ovet käyvät ahkeraan. Jotta koulutuksessa toteutuisi sekä opiskelijoiden että henkilösöstön hyvinvointi, on tärkeä pohtia miten lukuvuoden ajan avoinna oleva respa käytännössä toimii ja millaiset ryhmät palvelevat siirtymien sujuvoittamista.

Laajennetaan näkökulmaa ja tarkasteellaan reformia entistä laveammasta, opiskelijoiden näkökulmasta. Perusopetuksesta toisen asteen ammatilliseen koulutukseen siirtyvien kohdalla muutos ei nivelvaiheen osalta ole kovinkaan suuri. Muutos näyttäytyy opintojen edetessä ja erityisesti opiskeltaessa uutta tutkintoa tai täydennettäessä osaamista. Uuden lain yhtenä keskeisenä parannuksena näen  opiskelijan näkökulmasta mahdollisuuden opiskella omien arjen olojen ja opiskeelutaitojen mukaisesti yhdistelemällä erilaisia tutkinnon suorittamisen tapoja. Ikään katsomatta voi tulla opiskelemaan ns. koulun penkille osan tutkinnosta ja suorittaa ammatillisia tutkinnonosia näyttöinä omaan työhön liittyen. Perustutkinnon  opiskelijan löytäessä työpaikan, opiskelu voidaan entistä sujuvammin muokata koulutus- tai  oppisopimukseksi – ja myös toisinpäin. Opiskelijat eivät kuitenkaan muutu itseohjautuviksi lakia muuttamalla, vaan hyvässä ohjauksessa. Uudistuvan koulutuksen tavoitteiden toteutumiseksi onkin tärkeä panostaa opiskelijoiden ohjaukseen olipa kyse nuorista tai aikuisikäisistä opiskelijoista.

Työelämän näkökulmaakin olen päässyt aistimaan kuluvan syksyn aikana. Sen kokemuksen perusteella nuorten työ- ja toimintakyky on asia, josta työelämässä ollaan huolissaan. Siihen koulutuksen järjestäjien toivotaan panostavan, sillä siihen on myös työpaikoilla välttämätöntä puuttua tulevaisuudessa paljon aikaisempaa enemmän. Työelämä on ollut mukana valmistelemassa ammatillisen kolutuksen reformia heitä edustaneiden etujärjestöjen  kautta. Itse yritykset ja erilaisten valtakunnallistenkin työnantajien alueelliset ja paikalliset toimijat ovat kuulleet uudistuksista median välityksellä ja odottavat saavansa käytäntöjä koskevaa tietoa oppilaitoskumppaneiltaan tulevan lukuvuoden työpaikkaohjaajien infoissa ja koulutuksissa.

Ammatillisen koulutuksen reformi on hallituksen kärkihanke. Se on OKM:n suurin koulutuksen uudistushanke sitten peruskoulun käynnistämisen. Se koskettaa niin isoa väestönosaa ja niin monia toimijoita, ettei sen toteutuminen ole yksin hallituksen tai OKM:n käsissä. Onnistumiseen tarvitaan OKM:n hallinnonalan lisäksi mukaan työelämä, työterveyshuolto, nuorisotyön verkostot, kolmannen sektorin vapaaehtoistoiminta … ja mitä niitä onkaan…

Ammatillisen koulutuksen reformiin, kuten kaikkiin muutoksiin, voi suhtautua monella tavalla. Minä olen päättänyt suhtautua siihen mahdollisuutena, joka vie ammatillista koulutusta opiskelijoita, työelämää ja koko yhteiskuntaa entistä paremmin palvelevaan suuntaan. Tavaksi varmistaa hyvinvoinnin polkujen toteutuminen muutoksessa olen valinnut niiden pienten arjen asioiden tekemisen, joilla ruohonjuuritasolla voidaan tukea reformin tavoitteiden toteutumista. Tekemistä näyttäisi riittävän.

Tallennettu kategorioihin Yleinen |  

Uusi laki on toimeenpanoa vaille valmis

Eduskunta päätti 30.6.2017 uudesta ammatillisen koulutuksen laista. Uuden lain myötä uudistuvat ammatillisessa koulutuksessa tutkinnot, rahoitus ja järjestämisluvat – käytännössä pöytä putsattiin täysin. Lain valmisteluprosessia on kiitetty sen avoimuudesta ja erilaisten valmisteluryhmien ja -tilaisuuksien johdosta siihen on osallistunut erittäin laaja joukko koulutuksen ja työelämän toimijoita. Kenttää on kuultu ja kuulemisilla tiedän olleen myös vaikutusta.

Lain valmistelu oli sinälläään iso ponnistus, mutta nyt se työ vasta alkaa. Poliittiset päättäjät ovat asettaneet raamit, joiden sisälllä ammatillisen koulutuksen uudistusta lähdetään toteuttamaan. Laki tulee voimaan 1.1.2018, mutta erilaisten siirtymäsäädösten johdosta lain toimenpanon prosessi jatkuu useamman vuoden ajan. On myös niin, että asetuksia ja lakipykäliä on lopulta helppo muuttaa, mutta totuttujen toimintatapojen muuttaminen on hidasta.

Oman työni johdosta tarkastelen uutta lakia ja sen toimeenpanoa opiskelu- ja työhyvinvoinnin näkökulmasta. Minulla on suuret odotukset reformin vaikutuksista koulutuksen käytäntöihin, sillä uusi laki antaa runsaasti mahdollisuuksia edistää erilaisissa elämäntilanteissa olevien ammattiin opiskelevien nuorten ja aikuisten hyvinvointia. Lisäksi uudistunut rahoitusjärjestelmä palkitsee koulutuksen järjestäjää hyvinvointiin panostamisesta.

Koulutuksen tarkoitus

Uuden lain 2§ mukaan ammatillisten tutkintojen ja koulutuksen tarkoituksena on antaa valmiuksia työ- ja toimintakyvyn jatkuvaan ylläpitoon sekä tukea elinikäistä oppimista ja ammatillista kasvua sekä yhteiskunnassa toimimista. Kyky huolehtia omasta työ- ja toimintakyvystä, kyky oppia jatkuvasti uutta ja kehittää omaa ammattiosaamistaan ovat välttämättömiä taitoja jatkuvasti muuttuvassa työelämässä, jossa ammattia voi joutua vaihtamaan useampaan kertaan työuran aikana.

2§ toisen momentin mukaan koulutuksen tavoitteena on lisäksi tukea opiskelijoiden kehitystä hyviksi ja tasapainoisiksi ihmisiksi ja yhteiskunnan jäseniksi sekä antaa opiskelijoille jatko-opintovalmiuksien, ammatillisen kehittymisen, harrastusten sekä persoonallisuuden monipuolisen kehittämisen kannalta tarpeellisia tietoja ja taitoja.

Ammatillinen koulutus on tulevaisuudessakin ensisijaisesti työelämään valmentava koulutus, joka ei kuitenkaan laiminlyö yleissivistyksen sisältöjä. Jatkuvasti muuttuvassa työelämässä yleissivistys on tärkeä osa työelämätaitoja, joita käytetään monikultuurisissa ja koko ajan kansainvälistyvissä työyhteisöissä. Työelämän ja koko yhteiskunnan jatkuva muutos edellyttää elinikäisen oppimisen avaintaitojen hallintaa alalla kuin alalla.

Ammatillisessa koulutuksessa tulee tarkoituspykälä sekä työelämän ja opiskelijoiden tarpeet huomioiden panostaa opintojen alusta asti työelämätaitoihin ja opiskelijan oman opiskelu- ja työkyvyn kehittämiseen. Mitä nopeammin päästään kiinni ammatin perusasioihin, työelämässä tarvittaviin passien ja korttien suorittamiseen, sen parempi.

Hyvä opiskeluilmapiiri muodostuu niin fyysisesti kuin henkisesti turvallisesta ympäristöstä, joten ryhmäytymiseen tulee panostaa opintojen alusta asti. Ryhmässä toimiminen on tärkeä työelämätaito, ei erillinen tempputuokio.

Yleisesti tiedetään yhteisten harrastusten yhdistävän ihmisiä, joten heti opintojen alusta alkaen olisi hyvä tuoda esiin henkilöstön ja opiskelijoiden harrastuksia. Liikunta- ja kulttuuriharrastusten kokeilut ovat erinomaisia ryhmäytymisen välineitä ja niillä on myös merkitystä yhteisön luottamuksen rakentumiseen. Luottamus tärkein elementti ihmisten välisessä kanssakäymisessä.

Työkykyä edistävästä liikunnasta ja asuntolatoiminnasta olen kevään aikana jo kirjoittanut, joten en ota niitä nyt käsitelyyn, vaan kuvaan millaisia uudistuneen koulutuksen toimeenpanoja uskon näkeväni, kun uutta lakia ryhdytään toimeenpanemaan.

Nivelvaiheet ja siirtymät

Peruskoulun päättäville nuorille ammatillinen perustutkinto on ensisijainen tutkinto. Siihen haetaan yhteishaun kautta kuten ennenkin ja haussa etusija on perusopetuksen päättäville ja ilman toisen asteen tutkintoa oleville. Näin ollen perustutkinnon ja toisen asteen nivelvaiheen haku- ja valintamenettely eivät käytännössä muutu kovinkaan paljon, mutta jo opintoihin kiinnittymisen vaiheessa uudistukset alkavat näkyä.

Yhteisvalinnan lisäksi koulutuksen järjestäjillä on erityisesti aikuisille ja opiskelupaikkaa vaille jääville suunnattu jatkuva sisäänotto. Koulutukseen haluavan opiskelijan ei siis välttämättä tarvitse odottaa uutta yhteishakua, vaan opinnot voi aloittaa sujuvasti kesken lukuvuoden, kun opiskelupaikka löytyy.

Jatkuva sisäänotto, kuten myös valmistuminen, tarkoittavat jatkuvaa opiskeluryhmien muuttumista ja tämän johdosta opettajilta vaaditaan aikaisempaa enemmän ryhmädynamiikan tuntemusta ja ryhmän ohjaamisen taitoja. Jatkuvasti uudistuvat ryhmät ovat toisaalta erinomainen mahdollisuus oppia vuorovaikutustaitoja erilaisten ihmisten kanssa. On huomioitava, että ryhmät eivät hajoa kokonaan ja muodostu uudelleen toisilleen tuntemattomista ihmisistä, vaan ryhmissä tapahtuu liikkumista ja opintojen eri vaiheissa kohdataan samoja opiskelijoita uudelleen ryhmien eläessä.

Paljon puhuttu opintojen keskeyttäminen saa uuden ulottuvuudeen, siirtymisen. Jatkossa opiskelijoita katsotaan eronneeksi, keskeyttäneeksi tai siirtyneeksi. Jos opiskelija sirtyy syystä tai toisesta suorittamaan toista tutkintoa, eivätkä opinnot käytännössä keskeydy, ei opiskelijaa tule myöskään kirjata keskeyttäjäksi.

Koulutuksen järjestäjä ei myöskään roikota opiskelijaa oppilaitoksessa turhaan, vaan tutkintotodistus myönnetään, kun osaaminen on saavutettu. Tämä ei estä oppilaitoksia järjestämästä joulu- ja toukokuussa yhteistä juhlaa lukukauden aikana valmistuneille. Juhlat ovat omiaan vahvistamaan oppilaitosten yhteisöllisyyttä ja nostamaan estraadille oppilaitoksesta ammattiin valmistuneet. Juhlaan on aihetta myös koulutuksen järjestäjällä, tuohan jokainen tutkinto rahaa organisaatiolle.

Opetuksen järjestäminen

Uudistuvan koulutuksen myötä perinteiset lukujärjestykset jäävät unholaan, ja tilalle tulevat opiskelupäivät, jolloin hyppytunteja ei ole, tekemistä riittää koko päiväksi ja opettajat ovat läsnä antamassa tehtäviä, opettamassa ja ohjaamassa.

Osaamisperusteisuus, entistä enemmän työpaikalla tapahtuva oppiminen ja henkilökohtainen osaamisen kehittämissuunnitelma (HOKS) edellyttävät opetuksessa siirtymistä luotsaavaan opettamiseen. Siirtyyhän opettajien työtä paljon työpaikoilla tapahtuvaan opetukseen. Ei kai kukaan tosissaan ajatellut, että vain opiskelijat sinne työpaikoille siirtyvät?

Toisaalta kaikilla työpaikoilla ei ole tilaa opettajille, mutta nykytekniikkaa hyödyntämällä yhteydenpito opiskelijan, opettajan ja työpaikkaohjaajan välillä on mahdollista toteuttaa jopa päivittäin, yhdessä sovitulla rytmillä ja aina tarvittaessa.

Huolimatta paljon julkisuutta saaneesta henkilökohtaistamisesta ja yksilöllisistä opintopoluista, opiskeluryhmät ja opiskeluun liittyvät yhteisöt eivät häviä mihinkään. Uudistuvassa koulutuksessa ryhmiä muodostetaan mm. tutkinnon osien ajaksi, erilaisiin projekteihin, oppimistavoitteiden mukaisiin opintopiireihin, jatko-opintoihin tähtääviin valmennusryhmiin ja NY-osuuskuntiin. Talouden raamit ovat sellaiset, ettei yksilölliseen opetukseen ja ohjaukseen ole varaa. On tärkeää huomioida, että myös työpaikoilla tapahtuvaan oppimiseen liittyy aina yhteisö ja yksi ammattiin opiskelun keskeisistä elementeistä on taito työskenellä erilaisissa työyhteisöissä.

Uusi laki tulee voimaan 1.1.2018. Kun lakia lähdetään toimeenpanemaan on tärkeä lukea HE 39/2017 esityksestä lain yksityiskohtaiset perustelut. Ko. luvussa on kuvattu mitä kullakin pykälällä tarkoitetaan ja se on paljon enemmän kuin pelkkä pykälä.

Jatkan tästä aiheesta myös seuraavissa päivityksissä, sillä yksi syksyn keskeisimmistä työtehtävistäni on kiertää oppilaitoksia ja varmistaa hyvinvoinnin polkujen toteutuminen reformia toimeenpantaessa.

Tallennettu kategorioihin Yleinen |  

Majoituksella ja asuntolatoiminnalla on suuri ero

Asuntolat ovat olleet osa ammattikoulujen toimintaa niin kauan kuin Suomessa on ollut ammatillista koulutusta. Tällä hetkellä koulutuksen järjestäjien ylläpitämissä asuntoloissa asuu noin 10 500 opiskelijaa, joista suurin osa alaikäisiä. Asuntolapaikkojen tarve on huomattavasti suurempi ja tarve on kasvussa.

Eduskunnan käsittelyssä olevassa lakiesityksessä HE39/2017 asuntolatoiminta määritellään osaksi oppimisympäristöä, mikä on erinomaisen hyvä ja tarpeellinen kehitysaskel. Asuntolatoiminta on yhdenvertaisuutta lisäävää toimintaa, jolla kavennetaan sosioekonomisten erojen vaikutusta nuorten koulutuspolkuihin, vähennetään eriarvoisuutta, edistetään koulutuksen läpäisyä ja tuetaan nuorten itsenäistymistä ja kiinnittymistä yhteiskuntaan. Asuntoloiden rahoitukseen panostamalla voidaan vähentää monia muita tukimuotoja ja asuntoloissa järjestettävien arjen taitojen kurssien on arveltu vähentävän mm. sosiaalitoimen asiakkuuksien syntymistä.

Opetushallituksen teettämän selvityksen ”Ammatillisen peruskoulutuksen opiskelija-asuntolat 2015” johtopäätöksissä ja kehittämistä koskevissa suosituksissa esitetäänkin asuntolatoiminnan yhteiskunnallisen merkityksen selvittämistä. Jotta selvitys olisi riittävän laaja, sen tulisi olla opetus- ja kulttuuriministeriön tai jopa eduskunnan sivistysvaliokunnan käynnistämä ja ohjaama.

Opetus- ja kulttuuriministeriö on antanut 6.6.2017  luonnoksen asetuksesta ammatillisen koulutuksen rahoituksen laskentaperusteista. Pykälässä 7 käytetään edelleen majoituskerrointa, vaikka laissa puhutaan asuntoloista ja asuntolatoiminnasta. Asetuksessakin tulisi majoituksen järjestämisen sijaan käyttää lakiesityksessä määriteltyä asuntolatoimintaa. Pelkkä majoittaminen ei edistä opiskelijan opintoja samalla tavalla kuin ohjattu asuntolatoiminta. Laadukas asuntolatoiminta on tutkitusti merkittävä tapa tukea nuorten opintojen etenemistä.

Juuri ohjauksen järjestämisen johdosta asuntolatoiminnan korotuskertoimen tulisi olla nykyisen sisäoppilaitosmuotoisen ja vaativan erityisen tuen yhteydessä järjestettävän asuntolatoiminnan kertoimien puolivälissä. Erityisen suurta huolta asuntolatoiminnan kehittämiselle tuo asetusluonnoksen 17 §, jossa siirtymäsäännöksenä korotuskertoimia pudotetaan nykytasosta kahdeksi vuodeksi.

Viisi perustetta asuntolatoiminnan kehittämistarpeelle ja rahoituskertoimen korottamiselle

  1. Julkisen liikenteen heikkeneminen on pakottanut ja pakottaa tulevaisuudessakin opiskelijoita muuttamaan opiskelupaikakunnalle yhä lyhyemmältä matkalta.
  2.  Oppilaitokset keskittyvät kasvukeskuksiin ja oppilaitosverkko harvenee. Vaikka kasvukeskuksissa olisikin riittävästi asuntoja, Itsenäisen asumisen kustannukset kaupungeissa lisäävät eriarvoisuutta. Ei ole myöskään realistista odottaa alaikäisten ti juuri täysi-ikäisyyden saavuttaneiden nuorten hallitsevan itsenäisen asumisen ja opintojen suorittamisen yhtälöä.
  3. Ammatillisen koulutuksen järjestäjistä jo nyt osa järjestää myös lukiokoulutusta ja tulevaisuudessa määrä tulee kasvamaan. Koulutuksen järjestäjien tulisi kohdella opiskelijoita tasapuolisesti, eli asuntolatoiminnan tulisi olla tarjolla myös lukiolaisille.
  4.  Asuntoloissa järjestetään nuorten itsenäiseen asumiseen valmentavia Arjen taitojen kursseja. Asuntolassa asuville opiskelijoille voidaan järjestää myös pienryhmämuotoisia erityisen tuen palveluja tukemaan asuntolassa asuvien opiskelijoiden opintojen etenemistä. Ohjaustyö tulisi huomioida asuntolatoiminnan rahoituksessa tai asuntolaohjaus erityisen tuen korotuskertoimen perusteena.
  5. Ohjatun asuntolatoiminnan on todettu vähentävän ammatillisen koulutuksen keskeyttämistä.
Tallennettu kategorioihin Yleinen |  

Lähiopetustunnit vs opettajan läsnäolo

Talvella yritin sopia tapahtuman suunnittelutilaisuutta opiskelijaryhmän kanssa  lähellä Tamperetta sijainneessa oppilaitoksessa. Omaa työelämäedustajan tehokasta työaikaani ja opetuksen mahdollisimman vähäistä häiriötä tavoitellen ehdotin, että pidetään yhteinen palaveri perjantaina klo 14. Sain osakseni naurua, sillä opiskelijoiden päivä päättyy perjantaisin klo 12.

Ei asia ihan yllätyksenä tullut – olen toki yleisönosastojen kirjoituksia lukenut ja oppilaitoksissa vieraillessani havaintoja tehnyt. Kevätlukukauden ajan seurasin sitten opetusjärjestelyjä monessa oppilaitoksessa erityisen suurella mielenkiinnolla. Omien havaintojeni myötä olen kovin surullinen siitä, miten toisen asteen opetuksessa on niin kirjavat asenteet ja käytännöt nuorten työelämään ja yhteiskuntaan kiinnittymisen tukemisessa.

Minua hämmästyttää suuresti, että ammatilliset  oppilaitokset toimivat edelleen pääsääntöisesti peruskoulumaisesti, vaikka keskeisenä tavoitteena on palvella yhteiskunnallisesti  työelämän tarpeita ja inhimmillisesti nuorten kiinnittymistä työelämään ja yhteiskuntaan.

Opetusalalle on juurtunut valmennusfilosofia, jossa pidetään kiinni oman aineen ja omien valmennustuntien tärkeydestä, koska opettajien palkkausjärjestelmä perustuu pidettyihin tunteihin ei tulokseen. Olisi mielenkiintoista seurata miten kävisi esimerkiksi  ampumahiihtovalmennuksessa, jos Kaisa Mäkäräisen ja maajoukkueen hiihto-, ampuma- ja psyykevalmentajat sekä suksihuoltajat korostaisivat oman roolinsa tärkeyttä ja kukin urheilija saisi valmennusta ja tukea ennalta määrättyinä aikoina.

Minun mielestäni opiskelijoita tulee valmentaa työelämätaitoihin holistisen ihmiskuvan mukaisesti, jolloin kaikilla opettajilla, ohjaajilla, opiskeluhuollon toimijoilla ja opintotoimiston työntekijöillä on yhteinen vastuu opiskelijan tukemisesta. Työtä on syytä tehdä näkyvästi yhdessä, jotta opiskelijakin sen  ymmärtää. Kaikilla opetukseen ja ohjaukseen osallistuneilla on myös oikeus tuntea ylpeyttä jokaisesta valmistuneesta opiskelijasta.

Lähiopetusta ei tule mitata muinaisilla lukujärjestyksen oppitunneilla. Eihän se mitään lähiopetusta ole, jos opiskelija ei ole läsnä tunnilla tai ymmärrä opetuksesta mitään syystä tai toisesta. Nykyaikainen lähiopetus on sitä, että opiskelija tulee kouluun koko päiväksi ja hänellä on oppilaitoksessa koko päivän ajan mahdollisuus saada opetusta pedagogisesti pätevältä henkilöltä niihin tehtäviin, joita hänelle on opintojen etenemiseksi annettu. Lähivuosina tämä määrittely laajenee myös työelämässä tapahtuvaan opiskeluun. Opettajat eivät tulevaisuudessa pidä tunteja, vaan ovat läsnä antamassa opiskelijoille opetusta ja ohjausta, kun opiskelijat tekevät opintoihinsa liittyviä tehtäviä ja tiedonhankintaa. Opiskelun aikana on tärkeä hyödyntää myös työelämässä käytössä olevaa vertaisoppimista ja mentorien ohjausta.

Unohdetaan lähiopetuskeskustelussa opettajajohtoiset oppitunnit, erityisesti pakkotunnit, ja luodaan eri alojen työaikakäytäntöjen mukaiset opetuksen ja ohjauksen tiimiopetuksen toimintamallit. Näin varmistetaan ammatillisen koulutuksen laatu ja lähiopetuksen määrä. Edelleenkään tämä ei tarkoita yksityisopetusta, vaan sekä opettajille että opiskelijoille mahdollisuutta järjestää oppimisen ja ohjauksen tilanteita kaikille osapuolille joustavasti. Eli tiedon välittämistä ja oppimista tapahtuu massaluennoilla, erilaisissa pienryhmissä, verkko-opetuksena ja päivystykseen perustuvana opetuksena.

Kun työelämässä toimivat esimiehet ja ammatillisen koulutuksen opettajat lähentyvät ja löytävät yhteisiä tapoja erityisesti nuorten kanssa tarvittavaan työelämätaitojen luotsaukseen, opiskelijoidenkin on helpompi omaksua asioita.

ps.
olen minä tietoinen myös toimivista malleista. Eräänä perjantaina Helsingissä pidetyn työkykypassiin liittyneen koulutuksen jälkeen meille kouluttajille pidetyn oppilaitosesittelyn yhteydessä löytyi klo 15:30 kolme kone- ja tuotantotekniikan opiskelijaryhmää täydessä työn touhussa hitsaamassa ja sorvaamassa.

Tallennettu kategorioihin Yleinen |  

Puheenvuoro liikunnan ja terveystiedon merkityksestä

Nyt on hyvinvointihäärääjällä hämmentynyt olo. Työ- ja toimintakyvyn ylläpitäminen on saatu näkyviin ammatillisen koulutuksen lakiesityksessä (HE 39/2017 2§). Perusteluista löydän hyvinkin tuttua tekstiä ja olen tietenkin hyvin tyytyväinen asian tilasta.

Kun sitten tarkastellaan opetussuunnitelmien perusteista annettuja raameja, niin syvä huoli valtaa mielen. Yhteisten opintojen tutkinnonosan Yhteiskunta- ja työelämäosaaminen (9 osp) alla on Työkyvyn ja hyvinvoinnin ylläpitäminen (2 osp pakollisena, 3 osp valinnaisina). Huoleni ei kohdistu niinkään osaamispisteiden määrään eikä tavoitteisiin tai osaamisen kriteereihin. Huoleni on otsikko, sillä hyvinvoinnin ylläpitäminen on liian yleistävä käsite. Jotta opetussuunnitelmat palvelisivat tavoitetta tulisi otsikon olla Työkykyä edistävä liikunta ja terveysosaaminen.

En ole vaatimassa lisää liikuntatunteja, enkä varsinkaan pakollista liikuntaa, koska pakko harvoin edistää itse asiaa. Tutkintojen perusteet antavat koulutuksen järjestäjille mahdollisuuden tarjota niin nuorille kuin aikuisille riittävästi liikunnan ja terveystiedon opetusta, jos he pitävät asiaa tärkeänä. Pidän kuitenkin tärkeänä, että opetuksen järjestämistä ohjaavissa asiakirjoissa jo otsikoisa näkyy opetuksen pihvi. Ammatillisessa koulutuksessa liikunnan ja terveystiedon opetuksessa tulee huomioida opiskelijoiden valitsema ala ja sen asettamat vaatimukset ja erityisesti valinnaiset opinnot tulisi integroida ammttiaineisiin ja työelämäjaksoihin.

En aseta liikuntaa ja terveystietoa oppiaineena minkään muun perinteisen oppiaineen kanssa mittariin tärkeydessä tai säilytettävyydessä, vaan korostan niiden merkitystä ihmisen hyvinvointia edistävänä käyttäytymisenä. Liikunta vaikuttaa myönteisesti muistiin ja keskittymiseen ja kestävyyskunnolla on suora yhteys oppimistuloksiin. Opiskelijoiden vuorokausirytmin – riittävä uni, terveellinen ravinto ja fyysisesti aktiivinen päivä – toteutuessa ohjatusti jo opintojen aikana saavutetaan pysyviä käyttäytymismalleja ja tottumuksia pitkälle aikuisuuteen ja työelämään.

…ja lopuksi uhkakuva, joka mahdollistuu, jos tutkinnonosan osan otsikossa ei näy liikuntaa ja terveystietoa:
Työkykyä voidaan tarkastella suppeasti työturvallisuuden ja ergonomian kannalta ja opetuksen antavat ammattiaineiden opettajat. Hyvinvointi on subjektiivinen kokemus ja sitä voidaan arvioida kyselyillä, terveystarkastuksilla, kuraattori ja psykologipalveluilla. Tällä tavoin saadaan säästöä henkilöstökuluissa, kun liikunnan ja terveystiedon opettajia ei tarvita. Talouden ohjaus on valitettavan vahva ja maailma erilainen, kun sitä katsoo opettajan tai kuntayhtymän päättäjien perspektiiveistä.

Tutkintojen perusteet tulevat lausuntokierrokselle kesäkuussa. Se on paikka vaikuttaa ja varmistaa, että tutkintojen perusteissa jo otsikkotasoilla ohjataan opetuksen järjestämistä ja sisältöjä tavoitteiden suuntaan. Ja unohdetaan lopultakin ne tuntimäärät ja varmistetaan riittävä liikunta ja terveyskäyttäytymisen ohjaus koko tutkinnon suorittamisen ajalle kaikien oppilaitosyhteisöön kuuluvien yhteisenä asiana.

Tallennettu kategorioihin Yleinen |  

HE 39/2017 – Lakiesityksessä oleellista ovat perustelut, eivät pykälät

Hiukan raflaava otsikko, mutta ei savua ilman tulta. Nyt kun hallitus on antanut esityksen uudesta ammatillisen koulutuksen laista (HE 39/2017) on hyvä tarkastella, miten esitystä kannattaa lukea, tulkita ja soveltaa käytäntöön. Lakiesityksen kokonaisuus on laaja paketti, joka sisältää nykytilan arvioinnin, muutosten perustelut, muutosten vaikutusten arvioinnin, siirtymäsäännöksiä ja tarvittavat muutokset kyseiseen lakiin sidoksissa oleviin muihin lakeihin.

Kuten hyvin tiedetään pelkkien pykälien lukeminen jättää paljon tulkinnanvaraa. Kun esitetyn pykälän lisäksi luetaan myös pykälän yksityiskohtainen perustelu, niin saadaan lihaa luiden ympärille. Yksityiskohtaiset perustelut avaavat pykälän tarkoituksen ja antavat ohjeita miten toimia, jotta pykälän tarkoitus toteutuu.

Esimerkkinä voidaan ottaa varsin keskeinen ammatillisen koulutuksen tarkoituksen määrittelevä pykälä:

2 § Ammatillisten tutkintojen ja ammatillisen koulutuksen tarkoitus
Tässä laissa tarkoitettujen tutkintojen ja koulutuksen tarkoituksena on kohottaa ja ylläpitää väestön ammatillista osaamista, antaa mahdollisuus ammattitaidon osoittamiseen sen hankkimistavasta riippumatta, kehittää työ- ja elinkeinoelämää ja vastata sen osaamistarpeisiin, edistää työllisyyttä, antaa valmiuksia yrittäjyyteen ja työ- ja toimintakyvyn jatkuvaan ylläpitoon sekä tukea elinikäistä oppimista ja ammatillista kasvua. Tässä laissa tarkoitetun koulutuksen tarkoituksena on lisäksi edistää tutkintojen tai niiden osien suorittamista.

Tässä laissa tarkoitetun koulutuksen tavoitteena on lisäksi tukea opiskelijoiden kehitystä hyviksi, tasapainoisiksi ja sivistyneiksi ihmisiksi ja yhteiskunnan jäseniksi sekä antaa opiskelijoille jatko-opintovalmiuksien, ammatillisen kehittymisen, harrastusten sekä persoonallisuuden monipuolisen kehittämisen kannalta tarpeellisia tietoja ja taitoja.

Pykälä on sinällään paljon puhuva ja nostaa ilahduttavasti työ- ja toimintakyvyn ylläpitotaidot tärkeäksi osaksi koulutusta. Kun tarkastellaan pykälän perusteluja saadaan huomattavasti enemmän informaatiota ja ohjeita opetuksen ja ohjauksen järjestämiseen:

2 §:n yksityiskohtainen perustelu:
Pykälän 1 momentissa määriteltäisiin ammatillisten tutkintojen ja ammatillisen koulutuksen yleinen tarkoitus. Ehdotetun säännöksen mukaan ammatillisten tutkintojen ja ammatillisen koulutuksen tarkoituksena olisi nykytilaa vastaavasti kohottaa ja ylläpitää väestön ammatillista osaamista. Ehdotetussa laissa tarkoitettujen tutkintojen ja koulutuksen tarkoituksena on myös antaa mahdollisuus ammattitaidon osoittamiseen sen hankkimistavasta riippumatta, sillä kaikki ammatilliset tutkinnot voitaisiin suorittaa osoittamalla osaaminen, vaikka osaaminen olisi hankittu koulutusjärjestelmän ulkopuolella. Ammatillisten tutkintojen ja koulutuksen tarkoituksena olisi lisäksi kehittää työ- ja elinkeinoelämää ja vastata sen osaamistarpeisiin. Työelämän osaamistarpeisiin vastaaminen on ammatillisen koulutuksen keskeisimpiä tehtäviä, sillä ammattitaitoinen ja osaava työvoima on yritysten ja julkishallinnon organisaatioiden menestymisen ja kehittymisen edellytys. Tarkoituksena olisi myös nykytilaa vastaavalla tavalla edistää työllisyyttä ja antaa valmiuksia yrittäjyyteen. Yrittäjyys kattaisi sekä valmiudet itsenäisenä ammatin harjoittajana toimimiseen että työnantajayrittäjyyteen.

Ammatillisten tutkintojen ja koulutuksen tarkoituksena olisi antaa valmiuksia myös työ- ja toimintakyvyn jatkuvaan ylläpitoon sekä tukea elinikäistä oppimista ja ammatillista kasvua. Kyky huolehtia omasta työ- ja toimintakyvystä, kyky oppia jatkuvasti uutta ja kehittää omaa ammattiosaamistaan ovat välttämättömiä taitoja jatkuvasti muuttuvassa työelämässä, jossa ammattia tai työtä voi joutua vaihtamaan useampaan kertaan työuran aikana. Ehdotetun säännöksen mukaan ammatillisen koulutuksen tarkoituksena on lisäksi edistää tutkintojen ja niiden osien suorittamista.

Pykälän 2 momentissa säädettäisiin laissa tarkoitetun koulutuksen muista tavoitteista. Ehdotetun säännöksen mukaan koulutuksen tavoitteena olisi lisäksi tukea opiskelijoiden kehitystä hyviksi, tasapainoisiksi ja sivistyneiksi ihmisiksi ja yhteiskunnan jäseniksi sekä antaa opiskelijoille jatko-opintovalmiuksien, ammatillisen kehittymisen, harrastusten sekä persoonallisuuden monipuolisen kehittämisen kannalta tarpeellisia tietoja ja taitoja. Ehdotettu säännös vastaisi muutoin voimassa olevan ammatillisesta peruskoulutuksesta annetun lain 5 §:n 2 momentin säännöstä, mutta siihen lisättäisiin maininta, että laissa tarkoitetun koulutuksen tavoitteena olisi myös tukea opiskelijoiden kehitystä sivistyneiksi ihmisiksi ja yhteiskunnan jäseniksi. Vastaava koulutuksen tavoitteita koskeva säännös on lukiolain (629/1998) 2 §:n 1 momentissa.

Pykälän 2 perustelu on varsin pitkä ja korostaa ammatillisen koulutuksen vastuuta myös yleissivistyksen ylläpitämisessä ja levittämisessä osana ammatillista koulutusta. Pykälän perustelujen muotoilussa on jotain kovin tuttua johon on helppo yhtyä. Sivistys on minun mielestäni välttämätön vaatimus jatkuvasti muuttuvassa ja monikultturistuvassa työelämässä. Tämän toisen pykälän ydinkohdat tulisi olla tauluina kaikkien opettajahuoneiden seinällä.

Ja kun on tilaisuus, niin nostanpa esiin asuntolatoiminnan, joka lakiesityksessä näyttäytyy kolmen pykälän verran … merkittävä parannus aikaisempaan.

103 § Asuntolatoiminnan järjestäminen
Koulutuksen järjestäjällä voi olla opiskelijoille tarkoitettu asuntola. Asuminen koulutuksen järjestäjän asuntolassa on opiskelijalle maksutonta. Koulutuksen järjestäjä voi hyväksyä asuntolaa varten järjestyssäännöt, joilla edistetään asumisympäristön turvallisuutta ja viihtyisyyttä. Järjestyssäännöissä voidaan antaa asuntolan turvallisuuden ja viihtyisyyden kannalta tarpeellisia määräyksiä käytännön järjestelyistä ja asianmukaisesta käyttäytymisestä. Lisäksi määräyksiä voidaan antaa koulutuksen järjestäjän asuntolassa olevan omaisuuden käsittelystä sekä oleskelusta ja liikkumisesta asuntolan tiloissa ja sen alueella.

Pykälä on varsin yleisluontoinen, mutta määrittää asuntolat osaksi oppimisympäristöä ja antaa koulutuksen järjeställe oikeuden asettaa järjestyssääntöjä, jotka ovat yhteensopivia oppilaitoksen järjestysssääntöjen kanssa. Pykälän perustelut ovat tässäkin tapauksessa varsin paljon toimintaa ohjaavammat, kuin pelkkä lakipykälä

103 § yksityiskohtainen perustelu
Pykälässä säädettäisiin asuntolatoiminnan järjestämisestä. Pykälän 1 momentin mukaan koulutuksen järjestäjällä voi olla opiskelijoille tarkoitettu asuntola. Säännös vastaisi nykyistä käytäntöä, vaikka asuntolatoiminnan järjestämisestä ei säädetä voimassa olevassa lainsäädännössä. Opiskelija-asuntolalla tarkoitetaan yhteisasumiseen tarkoitettua rakennusta, jossa asukkailla on yleensä yhteiset keittiö-, oleskelu- ja saniteettitilat.

Koulutuksen järjestäjä voisi nykykäytäntöä vastaavasti järjestää asuntolatoimintaa itse tai ostaa asuntolapalveluja toiselta asuntolatoiminnan järjestäjältä tai yksityiseltä palveluntuottajalta, esimerkiksi säätiöltä tai yhdistykseltä. Koulutuksen järjestäjän hankkiessa asuntolapalveluja toiselta asuntolatoiminnan järjestäjältä tai yksityiseltä palveluntuottajalta sillä säilyisi kuitenkin asuntolatoiminnan järjestäjän asema ja vastuu toiminnasta. Myös tällöin koulutuksen järjestäjä käyttäisi asuntolatoiminnan osalta esimerkiksi asuntolapaikan myöntämistä ja kurinpitoa koskevaa päätösvaltaa.

Koulutuksen järjestäjän asuntolatoiminnan tarkoituksena on tarjota oppilaitoksen opiskelijalle mahdollisuus asua lähellä oppilaitosta. Asuntolatoiminnan tarkoituksena on myös tukea opiskelijan opintojen etenemistä, ohjata opiskelijaa arjen taitojen oppimisessa sekä edistää yhteisöllisyyttä.

Pykälän 2 momentin mukaan asuminen koulutuksen järjestäjän asuntolassa olisi opiskelijalle maksutonta. Säännös vastaisi voimassa olevan ammatillisesta peruskoulutuksesta annetun lain 37 §:n 3 momenttia, jota ei kuitenkaan ole sovellettu voimassa olevassa ammatillisesta aikuiskoulutuksesta annetussa laissa tarkoitettuun koulutukseen. Asuntola-asuminen olisi opintososiaalisena etuna opiskelijalle maksutonta.

Pykälän 3 momenti mukaan koulutuksen järjestäjä voisi hyväksyä asuntolaa varten järjestyssäännöt, joilla edistetään asumisympäristön turvallisuutta ja viihtyisyyttä. Järjestyssääntöjen tarkoituksena olisi ohjata asuntolassa asuvien opiskelijoiden käyttäytymistä niin, että jokaisella on mahdollisuus turvalliseen ja viihtyisään asumisympäristöön. Koska opiskelijoiden asuntolassa viettämä aika on heidän vapaa-aikaansa, asuntolatoiminnassa tärkeitä yleisiä etuja ovat lähinnä asumisympäristön turvallisuus ja viihtyisyys. Järjestyssäännöissä voitaisiin antaa asuntolan turvallisuuden ja viihtyisyyden kannalta tarpeellisia määräyksiä käytännön järjestelyistä ja asianmukaisesta käyttäytymisestä asuntolan tiloissa. Lisäksi määräyksiä voitaisiin antaa koulutuksen järjestäjän asuntolassa olevan omaisuuden käsittelystä sekä oleskelusta ja liikkumisesta asuntolan tiloissa ja sen alueella. Sen lisäksi, että järjestyssäännöissä olevien sääntöjen ja määräysten tulee olla asuntolan turvallisuuden ja viihtyisyyden kannalta tarpeellisia, on niiden myös oltava täsmällisiä.

En lähde tämän enempää tuomaan esille pykäliä, vaan kehoitan kaikkia tutustumaan lakiesitykseen ja erityisesti lain yksityiskohtaisiin perusteluihin. Lisäksi on tärkeä huomata, että asioilla on tapana myös ketjuuntua, eli esimerkiksi asuntolatoimintaa koskevat 3 pykälää muodostavat kokonaisuuden. Samoin monessa muussakin pykälässä ja pykälän yksityiskohtaisessa perustelussa on viittaus muihin pykäliin ja toisiin lakeihin, jotka on myös huomioitava käytännön työssä. Ei uusi lakiesitys niin kattava ole, että sillä yksin pärjättäisiin, pitää ymmärtää ja hallita kokonaisuus.

Tallennettu kategorioihin Yleinen |  

Muutosnopeus ei kumoa kestävyyden merkitystä hyvinvointityössä

Nykyisessä työssäni ei vanhoista urheiluvalmennuksen opeista ole kovin suurta käytännön hyötyä, vaikka usein urheiluvertauksia käytänkin. Sen verran hyvinvointihääräämisessä kuitenkin löytyy yhtenäisyyttä urheiluvalmennukseen, että molemmissa hyviin tuloksiin päästään pitkäjänteisellä määrätietoisella työllä. Työelämän ja ammatillisen koulutuksen muutosvauhdista johtuen nopeuden, ketteryyden ja liikkuvuuden ominaisuuksien merkitys on lisäääntynyt. Voimaa on aina tarvittu ja tullaan jatkossakin tarvitsemaan tulosten juurruttamiseen. Oma näkemykseni on, että koulutusorganisaatioiden opiskelu- ja työhyvinvoinnin kehittämistyössä pitäisi kehittää voimaominaisuuksia. Vastaavasti poliittisten päättäjien pitäisi ymmärtää, ettei pelkällä voimalla pärjätä kestävyyslajissa.

Kestävyysominaisuuksien ja voimankäytön suhteiden pohtimiseen ja tähän kirjoitukseen minut innoitti muutaman valtaa käyttävän poliitikon voimannäyte edelliseltä ja kuluvalta hallituskaudelta. Kun on voimaa, eli valtaa ja pelimerkkejä, voidaan käynnistää erilaisia selvityksiä ja hankkeita, joilla haetaan ratkaisuja ongelmiin nopeasti tempaisten tai punnertaen. Tarkoitus on varmasti hyvä, mutta kun kestävyyslajissa yritetään saada aikaan nopeita tuloksia, on ilmiselvää, että tavoitteena on oman kilven kiillottaminen ja vallan kulisseissa eturivin paikan tavoittelu. Tavoiteltaessa oman lajin sankarin viittaa, unohtuu usein totuus siitä, että pitkäjänteistä työtä vaativissa prosesseissa ei voi saavuttaa pikavoittoja eikä voi olla sankari yksin. Hyödyntämällä voimaominaisuuksia voi kuitenkin raivata tilan kestävyys- ja ketteryysominaisuuksilla saavutetuille tuloksille ja lunastaa paikan arvojohtajana ja tiimipelaajana.

Ymmärrän, että politiikassa – etenkin valtakunnan politiikassa – on haasteellista käynnistää hankkeita ja toimia, joiden tulokset näkyvät vasta vaalikauden jälkeen. Neljän vuoden syklit ovat kuitenkin niin lyhyitä, että niissä ei kestävyyslajien vaatimia tuloksia ehditä saavuttaa. Osoittaa siis suurta rohkeutta käyttää voimaa, jonka tulokset näkyvät vasta seuraavalla vaalikaudella, jolloin oma asema päättäjänä saattaa olla taakse jäänyttä aikaa. Rohkeita laajakatseisia päättäjiä me kuitenkin tarvitsemme, emme oman uran tavoittelijoita.

Olen ollut itse osallisena muutaman syrjaytymisen ehkäisyn toimenpideselvityksen laatimisessa ja kokenut, ettei pitkäjänteisen pienistä palasista koostuvan kokonaisuuden esittäminen ole toivottua. Kuitenkin kaikki tutkimukset ja omat tekemäni haaastattelut sekä nuorten kanssa työskentelevien opettajien ja ohjaajien kanssa käymäni keskustelut ovat saaneet minut vannomaan kohtaamisen voimaan, arjen pieniin tekoihin joka päivä. Yhteisötasolla asenteet ja yhteiset toimintatavat muotoutuvat ajan kanssa vuorovaikutuksen virrassa, eivät käskien.

Voimalajit ovat nopeita tempauksiin ja työntöihin perustuvia suorituksia ja valitettavasti politiikasta on tullut voimalaji. Se on surullista, koska hyvinvoinnin edistäminen on kuitenkin ensisijaisesti kestävyyslaji, jossa päättäjien olisi vallan vaihtuessa vaihdettava kapulaa ja jatkettava viestin viemistä. Ei tämä maailma valmiiksi ihan heti tule, mutta sitä voi kuitenkin sujuvin vaihdoin kehittää vaihto vaihdolta paremmaksi.

ps. en ole kuntavaaleissa ehdokkaana.

Tallennettu kategorioihin Yleinen |  

Ammattiin opiskelevien hyvän kunnon varmistavat keinot ja menetelmät

YLE julkaisi Loppiaisen aikoihin uutisen ammattiin opiskelevien kuntoon liittyvästä huolestumisesta. Minultakin tuohon uutiseen mielipiteitä kysyttiin, ja mielestäni uutisklipistä tuli ihan hyvällä tavalla asiaa käsittelevä. Odotin toki, että jutun loppuun liitetty oma näkökulmani olisi johtanut tiedotusvälineiden haluun haastaa väitettäni vähän tarkemmin. Uutisklippi ei kuitenkaan sen enempään johtanut, joten tyrkytänpä nyt ne keinot ja menetelmät kaikille tätä blogia lukeville.

Työelämässä ei tänä päivänä riitä, että osaa. On myös jaksettava, kehitettävä osaamista ja oltava valmis uudistumaan. On osattava elää jatkuvasti muuttuvassa toimintaympäristössä. Siksi työkyky ja siihen liittyvä hyvä fyysinen ja psyykkinen kunto ovat tärkeitä asioita, joita ammatillisessa koulutuksessa pitää vaalia.

Opetus- ja kulttuuriministeriön ja Opetushallituksen valmistelemia ja valmistelussa olevia lakeja, ammatillisen koulutuksen tutkintojen perusteita ja Opetushallituksen opiskeluhuoltoa koskevia määräyksiä sekä Ammattiosaajan työkykypassi -opintokokonaisuuden tavoitteiden ja arvioinnin kriteerejä tarkasteltaessa opetushallinto on tehnyt sen mihin ministeriön ja viraston toimivalta yltää. Tuoreimpana toimenpiteenä on Liikkuva koulu -ohjelman laajentaminen toiselle asteelle.

Olen SAKU ry:n Sakumaista-palstalle kirjoittanut näkökulman siitä, kuinka nykyiset ammatillisen koulutuksen opetussuunnitelmien perusteet antavat koulutuksen järjestäjille mahdollisuuden toteuttaa työkyvyn, liikunnan ja terveystiedon sisältöjä pakollisten 2 osaamispisteen lisäksi 10 osaamispisteen verran eli kaikkiaan 12 osaamispisteen laajuudella. Jos siis koulutuksen järjestäjät haluavat omassa koulutuksessaan korostaa kestävää työkykyä ja varmistaa opiskelijoiden riittävän kunnon työelämässä pärjäämiseksi, he toteuttavat opetussuunnitelmissa ja koulutustarjonnassa työkykyä, liikuntaa ja terveystietoa vähintäänkin 6 osaamispisteen verran kaikille opiskelijoille ja erityisenä tukena jopa 12 osaamispistettä opiskelijaryhmille, joiden valmistumisen ja työllistymisen esteeksi uhkaa muodostua riittämätön kunto.

Oman näkemykseni mukaan opintoihin liittyvä pakollinen 2 osaamispisteen sisältö on liikunnan ja terveystiedon perusannos, jonka sisältönä on opiskelijan oman henkilökohtaisen fyysisen ja psyykkisen kunnon ylläpitämisen tietojen ja taitojen opettaminen. Sen lisäksi tarvitaan 2 osaamispisteen kokonaisuus, joka ammattialojen fyysiset ja psyykkiset kuormitushaasteet huomioiden valmentaa opiskelijoita kohtaamaan oman alan keskeisimmät fyysistä ja psyykkistä kuormitusta aiheuttavat haasteet. Kolmantena 2 osaamispisteen kokonaisuutena pitäisi kaikille opiskelijoille olla tarjolla opetusta työn tauottamisesta, istumisen vähentämisestä ja sosiaalisista vuorovaikutustaidoista, joilla vaikutetaan oleellisesti päivittäiseen opiskelun ja työnteon sujuvuuteen ja valmiuksiin kiinnittyä erilaisiin yhteisöihin.

Osa opetuksesta on perinteistä liikunnan ja terveystiedon opetusta, osin se on yhteisiin opintoihin ja ammattiaineisiin intergroitua ergonomia- ja työturvallisuuteen liittyvää opetusta. Lisäksi työkykyyn vaikuttava heikko fyysinen ja psyykkinen kunto pitää nähdä myös erityisen tuen tarpeena, eli liikunnan ja terveystiedon opetus on samalla tavalla erityistä tukea, kuin oppimisvaikeuksista kärsiville annettava eriyisopetus. Oppilaitoksissa tulisi tarjota opiskelun tukipalveluna ja terveystiedon opetuksena tukiryhmiä mm. päihteettömyyden, terveellisen vuorokausirytmin ja ruokailutottumusten sekä stressinhallintataitojen tukemiseksi.

Työkyky, liikunta ja terveystieto on ensisijaisesti liikunnan ja terveystiedon opettajien vahvuusaluetta, mutta oma 3×2 osaamispisteen jaottelu, ja näkökulma liikunnan ja terveystiedon opetuksesta erityisenä tukena laajentaa vastuuta kaikille opettajille ja ohjaajille. Työkyky on myös etiikkaa ja psykologiaa ja opiskelijaa tuleekin opettaa ja ohjata holistisena kokonaisuutena. Tästä johtuen tiimiopettajuuden kehittäminen on tärkeää niin koulutuksen kuin työelämän laadun turvaamiseksi. Näen liikunnan ja terveystiedon opettajien roolin tulevaisuudessa oppilaitosyhteisöjen hyvinvointivalmentajina, joiden työ kohdistuu yhtä paljon opiskelijoihin kuin opetushenkilöstön valmentamiseen. Johdon ja opettajien sitoutuneella yhteistyöllä esittämäni 6 osaamispisteen laajuinen työkyky, liikunta ja terveystieto -kokonaisuus on mahdollista toteuttaa kaikissa oppilaitoksissa kaikilla aloilla.

Puolustusvoimat on julistautunut Suomen suurimmaksi kuntokouluksi ja omilla koulutusohjelmillaan osoittanut sitä myös olevansa. Ammattillisen koulutuksen järjestäjillä on tilaisuus julistautua oman toiminta-alueensa osaamisen ja kestävän työkyvyn valmennuskeskuksiksi. Paras tapa lunastaa rooli, on tarjota kaikille opiskelijoille koulutussisällöissä riittävät työkyvyn kehittämisen ja ylläpitämisen taidot.

Tallennettu kategorioihin Yleinen | 1 kommentti

Henkilökohtaistaminen ei tarkoita yksityisopetusta

Sanoilla ja termeillä on merkitystä. Siitä olen usein puhunut ja kirjoittanut. Nyt minusta tuntuu siltä, että yksilölliset opintopolut ja henkilökohtaistaminen -termit on ymmärretty tahallisesti väärin tai arkirealismi on monelta ihmiseltä unohtunut. Yksilölliset opintopolut ja henkilökohtaistaminen on koettu uhaksi ryhmille ja yhteisöllisyydelle. Tämän uhkakuvan viljelijöillä ei ole realistista käsitystä oppilaitosten arjesta, jossa yksilölliseen opetukseen ja ohjaukseen ei ole nyt, eikä ainakaan lähitulevaisuudessa mitään mahdollisuutta. Lähiopetus ja ohjaus tullaan ammattioppilaitoksissa jatkossakin tarjoamaan ryhmille ja ryhmätyötaidot säilyvät tärkenä osana ammattillisen koulutuksen sisältöjä. Myös työssäoppimiseen kehitetään erilaisia ryhmämalleja, sillä työssäoppimispaikat ovat todella tiukassa. Uudistuvan ammatillisen koulutuksen myötä myös oppilaitosten ja työelämän yhteistyö saa uusia muotoja.

Minun ymmärrykseni mukaan henkilökohtaistaminen tarkoittaa sitä, että jokaiselle ammatillisen tutkinnon suorittajalle laaditaan henkilökohtainen osaamisen kehittämissuunnitelma (HOS), jossa aikaisempi hankittu osaaminen tunnustetaan ja opiskelusuunnitelma rakentuu tarvittavan osaamisen hankkimiseen. Osaamisen hankkimiseksi opiskelijaa ohjataan suorittamaan tarvittavat tutkinnonosat, joita järjestetään opiskelijaryhmille. Lisäksi suunnitelmaan kuuluu työssäoppimisjaksot, jolloin opiskelija liittyy työpaikan yhteisöön tai työelämälle projektia toteuttavaan opiskelijaryhmään. Opiskelijoita ei siis uudistuvassa koulutuksessa eristetä yksilöllisille opintopoluille omiin koppeihinsa, paitsi joissain vankilaopetuksen ääritapauksissa.

Mitä opetusryhmiin tulee, niin tulevaisuudessa tullaan näkemään lisääntyvää suurryhmäopetusta asioissa, joita voidaan opettaa yhteisesti suurille opiskelijaryhmille yli tutkintorajojen ja toisessa äärilaidassa järjestetään pienryhmäopetusta erityistä tukea tarvitseville ja valmennusta huippuosaajille, jotka tähtäävät kansallisiin ja kansainvälisiin ammattitaitokilpailuihin. Kultaisella keskitiellä opetus tapahtuu tutkinnonosia suorittavien opiskelijoiden ryhmissä, joissa uutta on yhteis- ja tiimiopettajuus.

Opiskeluryhmien katoamisesta tai ryhmätyötaitojen opetuksen ja oppimisen tarpeen vähenemisestä ei tarvitse olla huolissaan. Opiskeluryhmien muodostaminen kuitenkin muuttuu merkittävästi. Ryhmiä ei tulevaisuudessa muodosteta koko opintojen ajaksi, vaan enemmänkin tutkinnon osien suorittamisen tai jonkin työelämäprojektin ajaksi. Lisäksi voi olla ryhmiä, joita yhdistää yhteinen tutkinto ja vastuuopettaja, mutta opintopolut eroavat henkilökohtaisella tasolla kovinkin paljon toisistaan.

Uudistuva koulutus haastaa opettajat entistä enemmän tunnistamaan ja huomioimaan ryhmädynamiikan lait osana opetusta. Jatkuvan sisäänoton ja valmistumisen arjessa opettajilta vaaditaan entistä aktivisempaa oppimistyylien tunnistamista ja monipuolisempaa pedagogisten menetelmien hallintaa. Opiskelijoiden parhaaksi toimiva oppilaitos kehittää oppimisympäristöjä ja oppilaitosyhteisöä opetushenkilöstön, opiskeluhuollon, opiskelijoiden, kunnan nuorisotyön, kolmannen sektorin toimijoiden ja työelämäkumppaneiden kanssa yhteistyössä kaikkien toimintaan osallistuvien ihmisten osaamista arvostaen.

Ammatillisen koulutuksen reformi ei ole säästöohjelma eikä oikopolku. Se on tarpeellinen kehittämishanke,joka haastaa opetus- ja ohjaushenkilöstön uudistamaan omaa työtään vastaamaan tämän päivän oppimiskäsityksiä, työelämän tarpeita ja hyödyntämään jatkuvasti kehittyvää tekniikkaa. Reformi haastaa myös opiskelijat ottamaan vastuuta omasta opiskelusta ja arjen hallinnasta. Se että Suomen valtiolla on samaan aikaan säästökuuri, jonka johdosta ammatillisen koulutuksen rahoitusta leikataan, ei tietenkään helpota koulutuksen uudistamista. Se on kuitenkin ihan oman hajatelman aihe.

Tallennettu kategorioihin Yleinen |  

Keikkaelämää

Vuosi vaihtui uudeksi. Myöhäisen syksyn aikana en saanut hajatelmia kirjoitettua julkaistavaan muotoon, sillä itse häärääminen vei kaiken energian. Huomasin myös, että auto kulkuvälineenä on työtehon näkulmasta huomattavasti huonompi valinta kuin juna. Lokakuun alun ja joulukuun puolivälin välisenä aikana vierailin 20 ammattiopistossa ja osallistuin eri tavoin 4 valtakunnallisen seminaarin ja 4 verkostotapahtuman järjestelyihin. Loka-marraskuussa matkapäiviä kertyi 32 ja joukukuussakin vielä 8. SAKU on the road -kiertueelle vuokratun pakettiauton matkamittariin kertyi kahdessa kuukaudessa ajokilometrejä yli 8500. Loppuvuotta 2016 voi siis hyvin kuvata yhdellä sanalla: keikkaelämää.

Syksyn pääteemana oli istumisen vähentäminen ja liikkumisen lisääminen oppilaitosten arjessa. Toisena kutomistehtävänä oli läpäisyä tehostavien hyvien käytäntöjen ja koulutuspolkuihin liittyvien siirtymien sujuvuutta edistävien mallien kartoittaminen syrjäytymisen ehkäisyn näkökulmasta.

Syksyn kiertueellani kaikissa kohtaamisissa oli tietenkin esillä ammatillisen koulutuksen reformi. Todella mittava koulutusuudistus, joka on luontainen jatko 2015 toteutetulle tutkintouudistukselle. Reformilla vastataan myös jatkuvasti muuttuvan työelämän tarpeisiin. Oma havaintoni kuluneen syksyn kohtaamisten perusteella on, että jatkuvaan muutokseen tottuneen ammatillisen koulutuksen henkilöstön keskuudessa ollaan paljon valmiimpia uudistukseen, kuin yleisesti luullaan. Luonnollisesti porukkaan mahtuu myös kyseenalaistajia, jarruttajia ja muutosta vastustavia henkilöitä, mikä ei ole pelkästään huono asia.

En kuulu yhteenkään ammatillisen koulutuksen reformia valmistelevaan työryhmään, enkä ole ehtinyt osallistumaan yhteenkään avoimeen reformipajaan. Tunnen silti olevani aitiopaikalla seuraamassa ammatillisen koulutuksen arkea ja uudistumista. Poliittiset päätökset tehdään Helsingissä ja niitä esitellään erilaisissa seminaareissa eri puolilla Suomea. Muutoksen toimeenpano ja toteutus tapahtuvat kuitenkin koulutuksen järjestäjien oppilaitoksissa. Niissä minä olen ollut aktiivisesti läsnä toimenkuvani mukaisesti ja uskon olevani perillä siitä, mitä tarvitaan, jotta muutoksen pyörteissä ei unohdeta työ- ja opiskeluhyvinvoinnin näkökulmaa. Hyvinvoinnin edistäminen osana ammatillisen koulutuksen uudistamista on keskeinen asia, jotta reformi tuottaa sille asetetut sisällölliset ja taloudelliset tavoitteet.

Koenkin tärkeäksi, että uudistukset viedään läpi, eikä Kataisen ja Stubbin hallitusten tapaan tehdä talousleikkauksia ilman toiminnallista lainsäädäntöä. Ammatillisen koulutuksen kentällä viimeiset 15 vuotta ovat olleet jatkuvasti nopeutuvan muutoksen aikaa, joten muutos itsessäään ei ole ongelma. Ongelmia ja muutosvastarintaa aiheuttavat eniten epätietoisuus oman työn tulevaisuudesta sekä ristiriidat työlle asetettujen tavoitteiden ja palkkausjärjestelmän välillä. Kehittämispaineet samaan aikaan kun rahoitusta, henkilöstöä ja tiloja vähennetään, ovat suuri haaste opetus- ja ohjaushenkilöstön työhyvinvoinnille.

Kun uusi lainsäädäntö saadaan hyväksyttyä, toivottavasti hyvissä ajoin ennen kesää, alkaa lainsäädännön toimeenpanovaihe. Se ratkaisee, miten reformissa onnistutaan. Vaikka käynnissä onkin erittäin suuri muutosprosessi, ei käytännön toiminnassa tarvitse kaikkea vanhaa hylätä. Meillä on osaavia opettajia, ohjaajia, opiskeluhuollon henkilöstöä ja valtavasti erilaisia arjen työssä ja kehittämishankkeissa luotuja hyviä käytäntöjä niin opetuksen sisältöihin, opetuksen toteuttamiseen kuin opetuksen tukipalveluihin. Niiden soveltamiseen, juurruttamiseen ja jatkokehittelyyn kannattaa nyt panostaa. Keskeisin opintojen läpäisyä edistävä tekijä näyttäisi olevan koko oppilaitosyhteisössä vallitseva opiskelijasta välittämisen kulttuuri. Kun tähän lisätään kehittävä työote ja suunnitelmallinen hanketoiminta, niin edellytykset reformin tavoitteiden saavuttamiseen ovat täysin realistiset.

Oppilaitosyhteisöissä taloudellinen tiukkuus, uudistumisen tarve ja oman työn merkitys ovat varmasti koko henkilöstön tiedossa. Nyt tarvitaankin käytännön työkaluja siihen, miten uuden opettajuuden, osaamisperusteisuuden ja lisääntyvän työelämäyhteistyön vaatimuksiin ja haasteisiin vastataan ja kuinka koulutusta uudistuvissa entistä monipuolisemmissa oppimisympäristöissä johdetaan ja toteutetaan. Kun tarkastellaan paria viimeistä ESR-rahoituskautta ja koulutukseen ohjattuja valtionavustuksia, niin minua huolettaa eniten johtamisen kehittämishankkeiden vähyys. Miten ihmeessä voidaan hyviä käytäntöjä kehittää, juurruttaa ja levittää, jos samaan aikaan ei vahvisteta muutosjohtamisen käytäntöjä?

Tiedolla johtamisessa on yleisesti keskitytty dokumentoimaan ja virittämään laatujärjestelmiä sekä digitalisaatiota hyödyntäen entistä nopeampaa raportointia ja tilannekuvan muodostamista. Tiedolla johtaminen ei kuitenkaan ole tiedonkeruun johtamista ja tilannekuvien esittelyä kokouksissa, vaan niiden perusteella tapahtuvaa vuorovaikutteista tilannearviointia ja yhteistä suunnittelua, jossa on mukana koko henkilöstö. Tiedonkeuujärjestelmiä, prosessikuvauksia ja toimintamalleja tarvitaan, mutta edelleen, robotiikan kehittymisestä huolimatta, oppilaitosten henkilöstö ja opiskelijat ovat inhimmillisiä olentoja, ihmisiä. Ammatillisen koulutuksen johtamisessa on keskeistä, että kohdellaan organisaatiossa työskenteleviä ihmisiä parhaalla mahdollisella tavalla, jotta he kohtelisivat työyhteisönsä ihmisiä ja opiskelijoita parhaalla mahdollisella tavalla.

En ole tavannut Uuden Vuoden lupauksia tehdä, enkä tee nytkään. Totean kuitenkin, että hyvinvointihäärääminen ja siihen liittyvä keikkaelämä jatkuu myös vuonna 2017. Keikkakalenterini valtakunnallisella kattavuudella uskon pärjääväni kotimaan kuumimmille artisteille ja valtakunnan kärkipoliitikoille. Minäkin nimittäin uskon siihen, että paras tapa vaikuttaa ihmisiin ja saada asioita yhdessä haluttuun suuntaan, on kohdata ihmisiä heidän omassa toimintaympäristössään. Sen verran lupauksen tynkää tarjoan, että keikkoillani on aina tarjolla jotain konkreettista työ- ja opiskeluhyvinvoinnin edistämiseksi.

Tapaamisiin ammatillisen koulutuksen arjessa myös vuonna 2017.

Tallennettu kategorioihin Yleinen | 1 kommentti

Häärämisen satoa

Työni yleisilme niin hyvässä kuin pahassakin on se, ettei valmista tunnu tulevan. Ei ole nykyvissä, että opiskeluhyvinvoinnin eteen olisi kaikki tehty ja valmista tuli. Toki projekteja alkaa ja päättyy, tukimateriaalia valmistuu ja toimintatapoja onnistutaan mallintamaan. Välillä on kuitenkin sellainen olo, että mitäpä se hyvejää? Onko tällä häärämisellä mitään merkitystä mihinkään tai kenellekään?

Sitten käy kuin Juicen Dokumentti-kappaleessa. Menin baariin juomaan kolpakon. Kuuntelin virosta Suomeen opiskelemaan tulleen nuoren trubaduurin miellyttävää musisointia ja juttelin tuttujen ihmisten kanssa. Toisesta pöydästä nousee nuori mies ja istuu viereeni jakkaralle ja kysyy; ”Ekkös sää järjestelly niitä SAKUstarsseja ja muita juttuja…niitä koulutuksia?” Myönsin ja kerroin samoissa töissä olevani edelleen.

Nuori mies esittäytyy. Meinasin pudota omalta jakkaralta. Mieleeni muistuivat heti takavuosien tutorkurssit ja muutama SAKUstars-kilpailu, joissa nuorukainen oli mukana. Mieleeni palautuivat myös oppilaitoksen tutortoiminnan ohjaajan kanssa käymäni keskustelut kyseisestä nuorukaisesta. Ohjaajan mukaan elämäntilanne oli varsin haastava ja nuorukainen kulki jo ”sivuraiteella”. Tutortoiminta ja musiikkiharrastus olivat niitä välineitä, joilla itsetuntemusta käännettiin ja opiskelumotivaatiolle saatiin riittävä kannuste.

Nyt, valmistumisen jälkeen nuori mies on työelämässä, myyntitöissä. Musiikki on edelleen vahvasti mukana harrastuksena ja soitinvalikoima on laajentunut. Laulukin on tullut mukaan.

Juteltiin opiskeluajoista ja erityisesti SAKUstars-kulttuurikilpailuista. ”Ensimmäiset kisat meni jännittäessä ja oli aika kamalaa, mutta kuitenkin ihan hyvä kokemus. Kahdet seuraavat olikin sitten ihan huippukokemuksia, joita en unohda ikinä. Kisoista sai ihan hirveästi esiintymisvarmuutta ja kyllä siitä nykyisessä työssä on ihan älyttömästi hyötyä. Vaikka tutor-kurssit tuntui silloin vähän tylsiltä, niin nyt niitäkin oppeja palautuu mieleen. Tutorina toimiminen oli tosi hieno kokemus.”

Kirjoittelin kohtaamisemme jälkeen terveiset tutorohjaajalle, ja vastausviesti vahvisti, että hyvällä ohjauksella ja harrastustoiminnan hyödyntämisellä voidaan vaikuttaa opintoihin ja muuttaa merkittävästi nuorten elämänkulkua.

Kyä taas jaksaa häärätä.

Tallennettu kategorioihin Yleinen |  

Tutkinnon osien ajallisen valinnanvapauden laajentaminen parantaa läpäisyä

Ammatillisen koulutuksen reformissa edetään kovalla vauhdilla. Koulutuksen järjestäjien organisaatioita ja taloutta laitetaan kuntoon. YT-neuvottelut ovat olleet näkyvästi esillä ja kiinteistöjen osalta tavoitellaan mahdollisimman suurta käyttöastetta. Keskiössä on hallinto, opetushenkilöstö ja tilat. Juuri kun tutkintouudistus on jalkautettu aloitetaan seuraava uudistus joka vähentää tutkintojen määrää noin puoleen nykyisestä.

Pidän uudistuksia tarpeellisina ja reformin tavoitteita oikena suuntaisina. Siitä olen huolissani, että taloudellisesti pyritään pikavoittoihin ja uudistuksia tehdään opetuksen järjestämisen lähtökohdista, eikä oppimiskäsityksiin ja opiskelijoiden tarpeisiin perustuen. Toivon, että päättäjillä on viisautta rakentaa uusi rahoitus tutkintoja ja työllistymistä tai jatko-opintoihin sijoitumista korostavaksi. Tutkinnonosistakin rahoitusta pitää tietenkin kertyä, mutta ilman tutkintoa olevien kohdalla tulisi tuon rahoituksen olla pienempi kuin toista tutkintoa suorittavilla tai tutkintoa täydentävillä opiskelijoilla.

Samalla kun tutkintoja taas uudistetaan, voisi tutkinnonosien valinnaisuutta ja erityisesti sijoittelua opintojen eri vaiheisiin tarkastella opiskelijoiden ja oppimisen eikä opetuksen järjestämisen ehdoilla. Ammatillisen koulutuksen vetovoima perustuu käytännönläheiseen koulutukseen ja ammattialaan liittyvään käytännön opiskeluun. Ammatilliseen koulutukseen hakeutuvista suuri osa kammoaa perusopetuksessa vallalla olevaa teoreettista opiskelua, yleissivistäviä aineita ja haluaa käytännön tekemistä. Tähän asiaan tulisi entistä enemmän ohjauksessa kiinnittää huomiota. Asia ei ole uusi, mutta tieto ei ole vaikuttanut opetussuunitelmien käytäntöihin.

Ammatilliseen koulutukseen kiinnittymistä ja opintojen läpäisyä tehostaa parhaiten käytännön läheinen opiskelu. Heti työsaleihin, työpajoille ja työpaikoille. Tekemällä oppii, työelämä koulii ja työelämässä tarvittavien tietojen ja taitojen kokonaisuus avautuu opiskelijoille opintojen edetessä. Kun yhteisten tutkintojen sisällöt tarjotaan ammattialoihin integroituina opintojen toisella ja kolmannella kolmanneksella, opiskelijoiden motivaatio vastaanottaa ja sisäistää tietoa on eri tasolla, kuin opintojen alussa. Opintojen aikana kertynyttä osaamista voidaan opintojen loppuvaiheessa hyödyntää paljon tehokkaammin asioiden integroinnissa, kun yhteiset opinnot sijoitetaan opetussuunnitelmissa ja HOPS:ssa opintojen loppupuolella työelämään siirtymisen nivelvaiheeseen.

Yhteisten tutkinnonosien valinnaisia ja vapaasti valittavia yleissivistäviä tutkinnonosia tulisi olla tarjolla myös sellaisilla sisällöillä, jotka valmentavat jatko-opintoihin korkea-asteella. Tällä varmistetaan jatko-opintokelpoisuuden lisäksi jatko-opintoedellytysten toteutuminen nykyistä paremmin. Toisen asteen ammatillisen koulutuksen ja korkea-asteen koulutuksen väliseen siirtymävaiheeseen on kehitetty siirtymistä sujuvoittavia hyviä käytäntöjä, mutta valitettavan vähän. Myös valtakunnallisessa levittämisessä ja juurruttamisessa riittää haastetta.

Tallennettu kategorioihin Yleinen |  

Luotsaaminen – tapa ohjata ja opettaa

Tutkija Jukka Vehviläinen lanseerasi Läpäisyn tehostamisen ohjelman hankkeiden yhtenä tuloksena luotsaamisen. Termi toivottavasti pehmittää opettaminen – ohjaaminen ja opettaja – ohjaaja termien vastakkainasettelua. Kyse on ajattelu- ja toimintatavasta, ei koulutukseen tai organisaatiokaavioon liittyvästä henkilön asemasta tai toimenkuvasta.

Luotsaamisessa on kyse siitä, että opiskelijalle tehdään näkyväksi erilaisia mahdollisuuksia edetä opinnoissaan. Hänelle tehdään näkyväksi myös, mitä valinnoista seuraa. Luonnollisesti vaihtoehdot ovat kaikki ratkaisukeskeisiä ja mahdollisia toteuttaa, vaikka sisältäisivätkin karilleajon mahdollisuuksia. Opiskelija on kapteeni, joka tekee omat päätöksensä. Sen jälkeen luotsin tehtävä on tukea opiskelijaa valitun reitin toteutumisessa, vaikka valinta ei olisikaan luotsin mielestä paras mahdollinen. Varmaa karilleajoa luotsi ei tietenkään voi hyväksyä. Luotsaamista tarvitaan enemmän karikkoisilla osuuksilla ja vastaavasti avomerellä luotsin rooli on pienempi.

Elokuussa ilmestyneessä Opettajalehdessä kannettiin huolta opettajien töiden siirtämisestä ohjaajille. Siitä ei todellakaan osaamisperusteisuudessa, ammatillisen koulutuksen reformissa eikä läpäisyn tehostamisen ohjelman hyvissä käytännöissä ole kyse. Huoli on siitä, että opettajien on kehitettävä ohjausosaamista ja opetuksessa tarvitaan entistä monipuolisempia pedagogisia menetelmiä. Opettajien arvostus ei ole laskemassa eikä heitä korvata, vaan heiltä vaaditaan entistä enemmän ja erityisesti vaaditaan uudistumista – ihan niinkuin kaikilta muiltakin työelämässä olevilta.

Samalla kun vaatimukset kasvavat, toivotaan myös entistä enemmän halua tehdä tiimityötä ja siten jakaa työn kuormitusta työyhteisössä. Asetelma opettaja ja luokka tai opettaja ja ryhmä on mennyttä aikaa. tiimiopettajuus, opettajan ja ohjaajan, opettajan ja erityisopettajan sekä opettajan ja opiskeluhuollon edustajan yhteistyö yleistyy toivottavasti nopeutuvalla vauhdilla. Osaamisperusteisuuden syventyessä ja konkretisoituessa niin opettajien kuin opiskelijoiden ymmärrykseen ja toimintaan, opiskelijoiden tukitiimit vahvistuvat ja opiskelijat voivat saada tukipalveluja aidosti opiskelijalähtöisesti siellä missä heidän arkensa on.

Sehän meillä monen palvelun kohdalla eniten mättää, että palvelut luodaan palvelun tuottajan ehdoilla, jolloin palvelun tarvitsijan on tultava palvelun luo.

Koitan itse toimia kuten opetan. Työnantajani on suopea ja olemme saaneet opetus- ja kulttuuriministeriön tukemaan jälleen kerran toteutettavaa SAKU on the road kiertuetta. Meillä on tutkittua tietoa, meillä on hyviä käytäntöjä, meillä on opiskeluhyvinvointia edistävää materiaalia opettajien ja ohjaajien käyttöön. Emme oleta, että väki tulisi meidän luokse niihin tutustumaan, vaan me jalkaudumme oppilaitoksiin ja olemme palvelu.

Elo- syyskuu on ollut hiljaiseoloa kiertueen valmistelujen merkeissä. Lokakuun alusta lähes joulukuun puoliväliin konkretisoituu ”palvelu olen minä” -teema, kun joka viikko saan kohdata eri puolilla Suomea opetus- ja ohjaustyötä tekeviä ihmisiä. Kun yhdellä suulla ja kahdella kädellä jaan sitä mitä minulla on, kahdella korvalla kuuntelen, opin ja minulla on taas vähän enemmän jaettavaa matkan jatkuessa.

Alkavan syksyn aikana olen tavannut minulle uusia ihmisiä, jotka ovat työstäni kyselleet – ja siksi olen taas sitä moneen kertaan miettinyt. Eihän tuo työnimike verkostokoordinaattori kerro mitä teen. Häärääjä olisi varmasti kuvaavampi. Luotsaaminenkin sopii, sillä minähän tarjoilen tutkimustietoa, erilaisia toimintamalleja, materiaaleja kohtaamisen foorumeita. Ammattilaiset kentällä päättävät mitä kaikesta tarjotusta he haluavat hyödyntää ja millaisia valintoja omassa työssään tehdä. Yhteistyön määrä eri organisaatioiden ja ihmisten kanssa on suoraan suhteessa siihen miten paljon luotsaamista halutaan.

Tallennettu kategorioihin Yleinen |  

Työkykyosaamisella huippu-urheilukin uuteen nousuun

Sain kipinän tähän kirjoitukseen kuunnellessani Rion olympialaisten päätöspäivänä Mika Kojonkosken haastattelua olympiamenestymättömyydestä. Oivalsin, että mehän olemme ihan samassa veneessä – hän omassa ja minä omassa työssäni. Kainaloita myöten suossa, josta ylös pääsy vaatii ihan uudenlaisia ratkaisuja. Sellaisia kuin SOTE-uudistus ja ammatillisen koulutuksen reformi. On tehtävä rakenteisiin, rahoitukseen ja toimintatapoihin kohdistuvia muutoksia. Urheilu- ja liikuntasektorilla räjäyttäisin perinteisen ministeriö – keskusjärjestö – lajiliitot -alueorganisaatiot – seurat -sisäpiirin. Nykyaikana ei tarvita keskusjärjestöjä. Kansallisella olympiakomitealla lienee tehtävänsä, mutta ei sille pidä keskusjärjestön mandaattia myöntää.

Huippu-urheilumenestymättömyyden ensisijainen syy on, että liian moni suomalainen liikkuu terveytensä kannalta liian vähän. Toisaalta liikkuminen ja urheileminen ovat monen kohdalla liian yksipuolista tekemistä ja saattaa pahimmillaan aiheuttaa terveysvaikutusten sijaan vakavia vammoja ja työkyvyttömyyttä. Kun väestön työ- ja toimintakyky laskee, myös potentiaalisten huippu-urheilumenestyjien joukko pienenee. Erityisesti lasten ja nuorten liikkumisen vähenemisellä on suuri vaikutus huippu-urheilussa tarvittavan pohjan omaavien määrään. Pienenä kansana urheilumenestyksemme keskeinen kilpailutekijä on siis kansanterveyden laskeminen hitaammin kuin kilpailijamailla. Mitä terveempi ja liikkuvampi kansa, sitä enemmän potentiaalisia huippu-urheilijoita. Huippu-urheilua ei siis pidä jättää urheiluseuratoiminnan varaan, vaan toiminta tulee rakentaa kansanterveyttä ja kansalaisten liikunta-aktiiviisuutta lisäävään toimintaan tutkimus- ja asiantuntijaorganisaatioiden asiantuntemusta hyödyntäen.

Asenne ratkaisee.
Oma näkemykseni on, että tämän päivän huippu-urheilu on liikunta- ja kulttuurialan huippuosaamista. Ei huipulla kukaan harrasta, vaan se on ammattimaista. Miksi siitä ei sitten tehdä ihan oikeasti ammattimaista ja vaadita huippu-urheilijoilta vähintään toisen asteen tutkintoa kuten yleisesti työelämässä. Urheilijan polkuja on kehitetty luvalla sanoen harrastelijoiden piireissä. Koulutusorganisaatioissa urheilijan polkuja tarkastellaan urheiluharrastuksen mahdollistavina koulutuspolkuina, jotta urheiljoilla olisi ns. oikea ammatti. Minusta työllistymistä ja työuraa urheilijana voidaan hyvin tarkastella rinnan kulttuurialan ammattien kanssa. Työurasuunnittelussa on tietenkin huomioitava, että harvassa lajissa voi menestyä eläkeikään, eli suunnitelma on laadittava myös huippu-urheilu-uran jälkeiseen vaiheeseen.

Olympiakomitean kannattaisikin unohtaa perinteiset toimintamallit ja urheiluorganisaatioiden sisäiset himmeliratkaisut ja lähteä hakemaan ihan uusia toimintamalleja lyöttäytymällä yhteistyöhän Suomalaisen työelämän ja ammatillisen koulutuksen kanssa. Kun Tasavallan Presidentti sekä opetus- ja kulttuuriministeri osoittavat suurta arvostusta huippu-urheilijoille ja poliitikot hääräävät lajiliittojen ja alueorginaatioiden johtotehtävissä, niin heidän kannattaisi ottaa huippu-urheilu suosiolla osaksi koulutusjärjestelmää ja työelämää. Ratkaisulla voitaisiin edistää merkittävästi myös kansanterveyttä, keventää urheilun turhaa hallintoa sekä purkaa siiloutunutta valtionhallintoa ja erityisesti talouden resurssien siiloutuneita käytäntöjä.

Huippu-urheiluun uusi johtamis- ja rahoitusjärjestelmä
SOTE-uudistuksessa kunnille näyttäisi jäävän edelleen rooli terveyden ja hyvinvoinnin edistämisessä. Samoin minun mallissani lajiliitoille, alueille ja urheiluseuroille jää arjen pyörittäminen ja erilaisten liikuntapalvelujen tuottaminen ihmisen koko elinkaarella. Paikallinen harrastaminen, alueellinen ja valtakunnallinen kilpailutoiminta sekä kolmannen sektorin järjestökoulutus ovat asioita, joita voidaan edellen kehittää ja niillä voidaan vaikuttaa merkittävästi liikunta-aktivuuden lisääntymiseen. Liikkumista tukeva kaavoitus, liikuntapaikkarakentaminen, liikuntapalvelujen tuottaminen eri ikäisille ihmisille tapahtuvat kuntien ja urheiluseurojen yhteistyöllä.

Jotta Suomi olisi tulevaisuudessa menestyvä huippu-urheilumaa, pitää panostaa entistä enemmän työ- ja toimintakykyä arvostavaan toimintakulttuuriin. Perinteiset liikunta- ja urheiluorganisaatiot eivät voi omistaa ja monopolisoida liikunta- ja urheilupalveluja. Niinpä kansanterveyttä, työ- ja toimintakykyä ja sivutuotteena huippu-urheilua kehitetään valjastamalla koordinaattoreiksi UKK-instituutti ja Likes-tutkimuskeskus. Lisäksi hyödynnetään TTL:n ja THL:n tutkimustyötä urheilijoiden työturvallisuuden ja terveyden lisäämiseksi ja tapaturmien vähentämiseksi. Tutkimusta tehdään laitosten lisäksi mm. KiHussa ja Yliopistoissa. Ammattikorkeakoulut, ammattilliset oppilaitokset ja Urheiluopistot ovat tahoja, joiden tehtävä koulutusorganisaatioina on huolehtia urheilijoiden koulutuksesta ja osaamisen varmistamisesta.

Urheilijan ammatti
Ammattimaisesta urheilusta on puhuttu jo vuosia, mutta sen kehittäminen on jäänyt harrastajien puuhasteluksi. Urheilijan ammatti pitäisi tunnistaa ja tunnustaaa siinä missä kulttuurialan esiintyvän taiteilijan työ. Samalla urheilijan ammatillinen koulutus tulee poluttaa ja ottaa osaksi koulutusjärjestelmää. Ammattiurheilijan tulee tunnistaa oman alansa kuormitustekijät ja työkykyä uhkaavat riskit ja osata välttää niitä. Huippu-urheiljan on oltava sosiaalisilta taidoiltaan esiintymiskykyinen, sillä ammattiin liittyy julkisia esiintymisiä, haastatteluja ja kuvauksia. Huippu-urheiljalla olisi hyvä olla myös muita harrastuksia tasapainottamassa työtä.

Huippu-urheilijan on siis tärkeää suorittaa työkykypassi, jotta hän pärjää omalla työurallaan ja ymmärtää, että on ihan turha lähteä töihin, jos lonkkanivelessä on tulehdus, kylkilihas on revähtänyt, polvet paukkuu tai nilkka naksuu. Työssä vammat vakavoituvat ja voivat aiheuttaa työkyvyvyttömyyden urheiljana ja pahimmassa tapauksessa monella muullakin alalla. Urheilijoiden koulutuksessa kokonaisvaltaisen hyvinvoinnin huomioimisessa hyvä käytäntö on Sotkamon urheilulukiolaisen hyvinvointipassi.

Huippu-urheilua eikä urheilua yleensäkään pidä käsitellä yhteiskunnassa minään erillissaarekkeena. Harrastaa voi kuka tahansa omaa tervyettä ja hyvinvointia kehittääkseen, huippu-urheilu on sitten työtä, joka vaatii huippuosaamista. Pitääkin selvittää kuinka paljon Skills Finland tekee yhteistyötä huippu-urheiluorganisaatioiden kanssa.

Tallennettu kategorioihin Yleinen |  

Työkykypassi on osoitus työkyvyn ylläpitämisen osaamisesta

Ammattiosaajan työkykypassi syntyi SAKU ry:n Liikkumalla opit ammattiisi -ESR-hankkeessa 2003 – 2008. Vuodesta 2008 alkaen työkykypassi on ollut OKM:n ja OPH:n ohjaama ja valvoma opintokokonaisuus, joka on ollut koulutuksen järjestäjille ja opiskelijoille vapaaehtoinen. SAKU ry:n roolina on ollut työkykypassin koordinointi- ja levittämistyö sekä tukimateriaalien tuottaminen ja passin käyttöönottoon liittyvä koulutus OKM:n myöntämällä rahoituksella.

Kehittämistyössä on tultu vaiheeseen, jossa työkykypassi on kehitetty osaamisperusteita vastaavaksi, passin käyttöönottamisen ja toteutuksen mallit on pilotoitu ja dokumentoitu ja tukimateriaalia on valmistettu niin runsaasti, että työkykypassin leviäminen koulutuksen järjestäjien opetussuunnitelmiin on enää toteuttamista vaille valmis. Starsoftin opiskelijahallintajärjestelmää käyttäville työkykypassin seuranta-, arviointi- ja todistuspohjat on valmiiksi alustettu järjestelmään. Pöytä on siis katettu. Joillekin koulutuksen järjestäjille työkykypassi onkin arkinen asia opetuksessa, mutta kaikille ei ole selkiytynyt työkykypassin merkitys kestävän ammattitaidon opetuksen ja ohjauksen välineenä ja koko oppilaitosyhteisön työ- ja opiskeluhyvinvointia edistävänä kokonaisuutena. Kaikki eivät näe metsää puilta.

Työkykypassiopinnoissa ei ole kyse työkyvyn arvioinnista, vaan oman työkyvyn ylläpitämisen ja kehittämisen osaamisesta. Työkykypassin suorittanut opiskelija osaa huolehtia oman työkyvyn ylläpitämisestä sekä tunnistaa oman alansa työkykyvaatimukset ja henkilökohtaisten elintapojen vaikutukset omaan työ- ja toimintakykyyn. Opetuksessa, ohjauksessa ja arvioinnissa tulee kiinnittää huomio opiskelijan lähtötilanteeseen ja osaamisen kehittymiseen opintojen aikana.

Tämän ajan muuttuvassa työelämässä työkyky on pääoma, jonka merkitys kasvaa koko ajan. Mitä nopeammin työelämä muuttuu, mitä nopeammaksi ja suuremmiksi muutosten askeleet kehittyvät, sitä suurempaan rooliin nousevat työkyvyn ylläpitämisen taidot. Tästä johtuen ihmettelen, että työkykypassi ei ole kaikkien ammatillisen koulutuksen järjestäjien opetussuunnitelmissa. Erityisesti valmisteilla olevan reformin nostaessa tutkinnonosien, tutkintojen ja työllistymisen vaikutusta rahoitukseen, tuntuu kummalliselta, että työkykyisyyttäja työkykypassia ei edelleenkään ole koulutuksen järjestäjien toiminnassa huomioitu. Onhan aivan selvää, että panostettaessa opiskelijoiden hyvinvointiin ja työ- ja toimintakykyyn, opinnot etenevät ja työllistymisen kynnys laskee. Tämä on ihan maalaisjärjellä ymmärrettävä asia ja erityisesti oppimiskyvyn osalta se on tutkimuksilla todistettu.

Minä tarkastelen asiaa tietysti oranssisten työkykylasien läpi, mutta ihan yksin en ole sen näyn kanssa, että työkykyosaamisesta on lähivuosina kehittymässä ammatillisen koulutuksen keskeisin sisältö. Ilman työkyvyn jatkuvaa ylläpitämistä ei ole kestävää ammattitaitoa. Ovatpa tulevaisuuden ammatit mitä tahansa, työssä jaksaminen tulee olemaan merkittävä arvo.

Onkin itsestään selvää, että omassa työssäni työkykypassi on edelleen näkyvästi esillä, vaikka sen kehittämiseen ei erillistä hanke- tai tukirahoitusta olekaan. Työkykypassi on hyvinvoivan oppimisympäristön mallissa koulutuksen sisältöihin kuuluva opintokokonaisuus, jolla edistetään opiskeluhyvinvointia ja lunastetaan kestävän ammattitaidon lupaus.

Yksin minun tai SAKU ry:n ei tarvitse tuulimyllyjä vastaan taistella. OKM:n ja OPH:n lisäksi työkykypassin edistäjien rintamaan ovat viime vuosina liittyneet mm. Työterveyslaitos, UKK-instituutti ja Ehkäisevä päihdetyö EHYT ry. Työkykypassin tukisivuston alpo.fi sisältöjen tuottamisessa myös moni muu ammatillisen koulutuksen hyvinvointiverkostoon kuuluva toimija on kantanut kortensa kekoon.

Alkaneen lukuvuoden aikana aionkin panostaa työkykypassin tunnettuuden leviämiseen työelämässä. Tiedän työelämässä arvostettavan hyvää työkykyä ja sen ylläpitämisen osaamista, mutta liian harvoin se näkyy rekrytointi-ilmoituksissa – vielä.

Tallennettu kategorioihin Yleinen |  

Asuntola – suuri kuluerä vai investointi kestävään ammattitaitoon

Vuosittain järjestettävät valtakunnalliset ammatillisen koulutuksen asuntolaohjauksen päivät pidettiin tänä vuonna 16. – 17.6. Lohjalla. Päiville osallistui noin 80 asuntolaohjaajaa ja pieni joukko heidän kanssaan yhteistyötä tekeviä opiskelijatoiminnan koordinaattoreita ja kuraattoreita. Kaksipäiväisen tapahtuman tavoitteena on vahvistaa asuntolaohjaajien ammattitaitoa tarjoamalla mahdollisuus kolleegakohtaamiseen ja nuorten itsenäisen asumisen opettelun teemoihin liittyviä asiantuntijaluentoja.

Päivien osallistujat ovat luonnollisesti henkilöitä, jotka haluavat kehittää omaa ohjaajuuttaan ja oman asuntolansa toimintaa. Kuka herättelisi ne koulutuksen järjestäjät, joiden asuntoloissa ei ole ohjaajaa? Olisi varsin tarpeellista herätellä myös ne koulutuksen järjestäjät, joilla ei ole asuntolaa lainkaan. Ihan vaan varmistamaan, että Suomessa riittää kestävän ammattitaidon omaavia ihmisiä työelämän tarpeisiin. Koulutuksen järjestäjien ohella heräämistä pitäisi tapahtua myös valtakunnan päättäjien tasolla. Toisen asteen opiskelija-asuntoloiden tarve kasvaa koulutuksen keskittyessä ja julkisen liikenteen vähetessä. Asiaa ei pidä jättää vain koulutuksen järjestäjien vastuulle. Kyse on yhteiskunnallisesta investoinnista, jolla tuetaan nuorten itsenäistymistä ja kiinnittymistä yhteiskuntaan.

Asuntolatoiminnan keskeinen tavoite on tukea opintojen etenemistä ja antaa valmiudet itsenaiseen asumiseen. Ohjatulla asuntolatoiminnalla voidaan vaikuttaa merkittävästi nuoren sosiaalisiin taitoihin, työ- ja toimintakykyä tukevien harrastusten löytymiseen sekä arjen taitojen hallintaan. Ohjatun asuntolatoiminnan on todettu vaikuttavan myös opintojen läpäisyyn. Läpäisyn tehostamisen ohjelmaan liittyvissä tutkimussa kävi ilmi, että asuntolassa asuvien opiskelijoiden keskeytämisprosentti oli merkittävästi pienempi kuin saman koulutuksen järjestäjän kaikkien opiskelijoiden keskyttämisprosentti. Lisäksi 30 % asuntolassa asuvista opiskelijoista keskeyttäisi opintonsa, jos asuntolapaikkaa ei olisi.

Pelkästään opintojen etenemiseen liittyvät luvut kertovat asuntolatoiminnan olevan muutakin kuin kuluerä. Asuntolaohjauksella voidaan vaikuttaa opintojen etenemiseen joka on uudistuvassa ammatillisessa koulutuksessa aikaisempaa merkitsevänmpi rahoituksen mittari. Inhimmillisestä näkökulmasta katsoen ohjattu asuntolatoiminta on nuorelle askel itsenäisyyteen turvallisessa ympäristössä, jossa on saatavilla aikuisen ohjaajan tukea. Ohjattuun asuntolatoimintaan kun kuuluu siivouksen, henkilökohaisen hygienian, ruoanlaiton ja taloustaitojen ohjausta. Asuntoloissa järjestetään myös liikunta- ja kulttuuritoimintaa, joka tukee sosiaalisten taitojen kehittymistä.

Asuntolatoimintaa ei pidä tarkastella kapea-alaisesti ainoastaan koulutuksen järjestäjän majoitustoimintana, vaan yhteiskunnan tarjoamana opiskelun ja yhteiskuntaan kiinnittymisen tukena toisen asteen opiskelijoille, jotka joutuvat julkisten kulkuyhteyksien puuttumisen tai koulutusalavalintojensa johdosta muuttamaan kotoa. On tarpeellista selvittää, voidaanko hyvin järjestetyllä opiskelija-asuntolatoiminnalla vähentää KELAn ja kuntien sosiaalitoimien maksamia tukia. Uskallan väittää, että ohjattu asuntolatoiminta parantaa myös nuorten taloudenhallinnan taitoja sekä opiskelu-, työ- ja toimintakykyä.

Asuntolatoiminta on sekä inhimmillisesti että taloudellisesti kannattava investointi Suomalaiseen työelämään. Oppilaitos valmentaa ammattiin, asuntola elämään. Yhteisvaikutuksena syntyy kestävää ammattitaitoa.

Tallennettu kategorioihin Yleinen |  

Itsestäänselvyyksien metsä

Kevättalven toimistojaksolla ehdin melkein juurtua työhuoneeseeni. Päivät kuluivat kevään tapahtumia valmistellessa ja sainpa aika pitkälle myös syksyn ammatillisen koulutuksen opiskeluhyvinvoinnin kehittämispäivien valmistelut. Myös ikuisuusprojektin leiman saanut Hyvinvoiva oppimisympäristö -julkaisu valmistui.

Vaikka en ole blogiani päivittänytkään, niin olen toimistojakson aikana ehtinyt ajatella ja ihmetellä monenlaista. Olen analysoinut kenttäkierroksilla tekemiäni havaintoja ja tullut tulokseen, että itsestään selvät asiat ovat puita, jotka estävät meitä näkemästä metsää.

Hyvinvointi, työ- ja toimintakyky ja opiskelijan ohjaaminen opinnoissa eteenpäin kohti työelämää ovat asioita, joiden edistämistä ammatillisessa koulutuksessa pidetään itesestään selvänä. Niiden katsotaan itsestään selvinä asioina olevan mukana ammattiin opiskelevien työelämäjaksoilla. Monessa oppilaitoksessa suurin osan opettajista ja ohjaajista huolehtiikin itsestään selvien asioiden toteutuksesta, mutta olen havainnut valitettavan paljon näyttöä siitä, ettei itsestään selvyyksiä konkretisoida ja huolehdita niiden toteutumisesta. Ne koetaan myös lisätyönä, josta on saatava erillinen resurssi eli korvaus.

Päättäjätasolla tämä tarkoittaa sitä, että asiat mainitaan, mutta ne eivät konkretisoidu opetussuunnitelmiin, eikä niiden toteutumista valvota mittareilla ja kyselyillä. Erityisen huolissani olen siitä, että oppilaitoksissa ei käydä keskustelua opiskelu- ja työhyvinvointia edistävistä ratkaisuista, vaan keskitytään ripottelemaan leikkauskeskustelun tuhkaa ja hautumaan siihen.

On hyvä tiedostaa, että opetus- ja kulttuuriministeriön hallinnonalalla on käytettävissä tänä vuonna 6,8 miljardia, josta ammatillisen peruskoulutuksen järjestämiseen 483 miljoonaa ja ammatilliseen aikuiskoulutukseen 292 miljoonaa. Leikkausten jälkeenkin ammatillisen koulutuksen järjestämiseen on vuonna 2017 käytettävissä satoja miljoonia euroja. On hyvä tiedostaa myös, että laki ammatillisesta koulutuksesta uudistuu 2018 ja erilaisiin koulutusmuotoihin siiloutunut talousresurssi on sen jälkeen laajemmassa käytössä.

Tästä pääsenkin aasinsiltaa käyttäen siiloutuneeseen yhteiskuntaan, jossa asioita suunnitellaan hallinnonalojen lähtökohdista. Minusta pitäisi uskaltaa rikkoa rajoja ja tarkastella palveluja ja niihin kohdennettavia varoja ihmisen elinkaaren mukaisesti. Yksin OKM:n sisällä nuoriso- ja koulutusyksiköiden välillä ei minusta tehdä riittävästi yhteistyötä, jotta nuorille saataisiin palvelut sinne missä nuoret ovat. Koulut ja oppilaitokset on saatava lasten ja nuorten toimintaympäristöiksi aamusta myöhäiseen iltaan. Tämän myötä lasten ja nuorten kanssa työskentelevät ammattilaiset kohtaavat luontevasti yhteisissä toimintaympäristöissä.

Pienissä kunnissa talous on ohjannut toimintaa tähän suuntaan, mutta monessa kaupungissa ja erityisesti kaupunkien ja kuntayhtymien kanssakäymisissä ollaan vielä tiukasti omissa poteroissa. Itsestään selvää on, että yhdistämällä pieniä budjetteja ja tekemällä entistä tiiviimpää yhteistyötä saadaan aikaan pienemmällä budjetilla enemmän. Niin kauan kun on varaa ylläpitää siiloja, meillä ei mene huonosti.

On taas aika siirtyä kentälle ja tehdä toukokuun kirikierros ennen lomalaitumille siirtymistä, aion korostaa jokaisessa kenttäväen kohtaamistilanteessa kestävän ammattitaidon merkitystä ammatillisessa koulutuksessa ja hyvinvointiin panostamisen merkitystä yli hallinnonrajojen. Sen lisäksi, että kohtaamisissa haluan kuulla ratkaisuja, on minulle niitä kertynyt jonkin verran jaettavaksikin.

Ceterum censeo; asuntoloille niille kuuluva arvo!
Toisen asteen opiskeluun liittyvää asuntolatoimintaa tulisi tarkastella yhteiskunnallisena ilmiönä, eikä yksin ammatillisen koulutuksen majoitustoimintana. On syytä selvittää mitkä ovat koulukuljetusten ja itsenäisen asumisen tukien summat verrattuna asuntolatoiminnan järjestämiseen. Asuntolatoimintaa tulisi tarkastella inhimillisesti samalla tavalla kuin koulutuksen etenemistä esiopetuksesta perusopetukseen ja edelleen toiselle asteelle ja edelleen korkeakouluihin tai työelämään. Nuorten itsenäistymistä voidaan tukea velvoittamalla toisen asteen koulutuksen järjestäjät tarjoamaan opiskelupaikan takia muuttamaan joutuville ohjattu asuntolatoiminta toisella asteella oppimisympäristönä itsenäiseen asumiseen. Taloudellinen tuki toiminnalle pitää löytyä OKM:n ja STM:n yhteistyönä sosiaali- ja terveysmenoja ennaltaehkäisevänä investointina.

Tallennettu kategorioihin Yleinen |  

Runebergia ja Suurlähettiläitä

Edellinen hallitus aloitti koulutuksen hallakauden. Ammatillisen koulutuksen kenttää päätökset kirpaisivat, mutta realiteetit tunnistettiin ja tunnustettiin.

”Vaikka kokee, eipä hylkää Herra.
Pane leipään puoli petäjätä,
Minä laitan ojat leveämmät,
Mutta tulon toivon taivahasta.”

Uusi hallitus rankaisee lisää ja halla panee edelleen ammatillisen koulutuksen järjestäjiä. Käynnistetään ammatillisen koulutuksen reformi.

”Vaikka kokee, eipä hylkää Herra.
Pane kaksin verroin petäjätä,
Kaksin kerroin laitan lannan maalle.
Mutta tulon toivon taivahasta.”

Kun eurot ovat vähissä, niin mistä löytyy petäjäinen, jolla korvataan hallan viemä sato? Se löytyy koulutuksen järjestäjien yhteistyöstä ja yhteiskuntavastuun  tunnistamisesta. Se löytyy halusta tehdä työtä nuorisomme tulevaisuuden hyväksi.

Vietin maaliskuun alunssa muutaman päivän Pohjois-Suomen ammatillisen koulutuksen opiskeluhuollon neuvottelupäivillä. Päivien aikana kävi selväksi, että ammatillisen koulutuksen reformin haasteet on tunnistettu ja jo nyt on löydetty useita erilaisia toimintatapoja, joilla voidaan opiskeluhyvinvointia edistää talouden kiristymisestä huolimatta.

”Vaimo, vaimo! sit’ ei kuri kaada,
Jok’ ei hylkää toista hädässänsä.
Pane leipään puoli petäjätä,
Veihän vilu tou’on naapurimme.”

Taloudellisesti tiukkana aikana yhteistýön tekeminen on erittäin tärkeää. Koulutuksen sektorilla tulee ajatella opiskelijoiden etua ja yhteiskunnallisesti koulutuksen tuloksena saavutettavaa työelämään kiinnittyvien opiskelijoiden tuomaa kansantaloudellista tulosta. On tärkeää nähdä metsä puilta ja pitää katse horisontissa.

En kannata velan lisäämistä, se on oman oksan sahaamista ja se on valtavan kuorman kasaamista tulevalla sukupolvelle. Koitetaan elää sillä mitä on. Loppuun vinkki Suurlähettiläät-yhtyeeltä:

”Elämä on ollut hiukan tiukempaa
kuin aluksi kuvittelin.
Arvannut en, että ikävää näin kovasti tuntisin.
Ja joskus hieman huolestuttaa,
miten tästä kaikesta selvitään,
kun oikein kehtaa ei lainatakaan,
ainakaan tuttaviltaan.

Mutta älä huolehdi äläkä valvo,
rahat on loppu, mutta rahat on loppu,
mutta myydään volvo.”

Tallennettu kategorioihin Yleinen |  

APPseilla ja vimpaimilla liikettä, työkykypassilla kotoutuminen hallintaan

Kulunutta viikkoa hallitsivat appsit ja vimpaimet. Opiskelin erilaisten liikunta-aktivisuutta lisäävien ja osaamisen näyttämiseen soveltuvien pc-, tabletti- ja kännykkäsovellusten käyttöä, jotta minulla olisi valmius myös ohjata opetus- ja ohjaushenkilöstä niiden käytössä. Perjantaina ja lauantaina olin nimittäin Liito ry:n järjestämillä liikunnanopettajien päivillä esittelemässä sovelluksia UKK-instituutin Katariina ”Appsi” Aution kanssa. Esittelemämme sovellukset saivat hyvän vastaanoton.

Ammattikuntoon.fi-palvelun haluan nostaa esiin, koska olen itse Heia Heia -palvelua käyttänyt ja ollut ammattiin opiskeleville suunnattua ammattikuntoon-sovellusta kehittämässä. Ammattikuntoon.fi -palvelun jatkosovelluksena toimii Puolustusvoimien tuottama MarsMars.fi-palvelu ja HeiaHeia on mukana myös työelämässä. Kalenteristani löytyykin merkintä palvelujen yhdessä kehittämistä tavoittelevalle keskustelutilaisuudelle puolutusministeriössä. Hallinnnonalojen välisiin aitoihin rakennetaan yhteistyönportit kohtaamalla ja keskustelemalla. Eiköhän TEM:kin portit aukea työkykypaassin kehittämistyön laajentamiseksi, kun ensin puolustusministeriön kanssa saavutetaan luottamuksellinen suhde.

Muita appseja ja vimpaimia en lähde nimeämään, mutta kannustan kaikkia nuorten kanssa toimivia kokeilemaan ja käyttämään erilaisia mobiilisovelluksia, joita voidaan hyödyntää niin opetuksen ja ohjauksen kuin osaamisen näyttämisen välineinä. Minusta tärkeintä on löytää sellaisia sovelluksia, joita ammattiin opisekelijat voivat hyödyntää myös opintojen jälkeen jatko-opinnoissa ja työelämässä.

Hyvin usein tietotekniikka ja liikunta-aktivisuus asetetaan vastakkain. Erityisesti mobiiliteknologian kehittymisen myötä vastakkainasettelulle ei ole enää sijaa. Liikunta voi tarjota irtautumisen kaikesta teknologiasta sitä tarvitseville, mutta asiaa voi tarkastella myös niin, että teknologiasta ja sosiaalisesta mediasta riippuvainenkin voi liikkua katkaisematta some-suhteitaan. Moni liikunnan edistämistä tavoitteleva taho onkin lähtenyt kehittämään liikkumiseen kannustavia, liikkumista tukevia ja liikkumisesta kannustavaa palautetta antavia mobiilisovelluksia. Etenkään mobiiliteknologian kanssa ei kannata asettua vastakkain, vaan liittoutua sen kanssa liikkumista edistävien sovellusten kehittäjäksi ja käyttäjäksi.

Torstaina julkaistu ”Maahanmuuttajien koulutuspolut ja integrointi – kipupisteet ja toimenpide-ehdotukset -selvitys” sisälsi mielenkiintoisen yksityiskohdan. Mikäli opetusministeri Sanni Grahn-Laasonen noudattaa asettamansa ohjausryhmän suositusta, Ammattiosaajan työkykypassista tulee yksi maahanmuuttajien kotouttamisen välineistä. On hienoa, että ohjausryhmä on uuden pyörän keksimisen sijaan löytänyt valmiin ja toimivan työkalun käytettäväksi syntyneen ongelman ratkaisussa. Työkykypassin näkökulmasta on oleellista, että sovellettaessa työkykypassia maahanmuuttajakoulutukseen muokataan opetuksen sisältöjä tinkimättä osaamisvaatimuksista. En ole kovin huolissani asiasta, koska uskon saavani kutsun käytännön toteuttamisen vaiheeseen.

Tallennettu kategorioihin Yleinen |  

Eihän tässä näin pitänyt käydä

Kirjoittipa Paavo kirjan oivalla nimellä. Kirjan sisältöön en ota kantaa, mutta nimi sopii kuvaamaan muutamaa viimeaikaista palautetta opiskeluhuoltolaista. Palautteet olen saanut kuulla ja lukea työhoni kuuluvissa tilaisuuksissa ja työryhmissä. Ne ovat toisaalta hämmästyttäviä ja toisaalta ihan loogisia ja odotettuja.

Seurasin aikanaan hyvin tarkasti oppilas- ja opiskeluhuoltolain valmistelua. Työhöni liittyen minulla oli tilaisuus lain valmistelun aikana olla monessa tilaisuudessa kuulemassa ja keskustelemassa lain sisällöistä ja ennen kaikkea tarkoituksesta ja tavoitteista. Opinkin prosessin aikana, että hallitusten esitystysten lakipykäliä tärkeämpää on lukea esityksen yksityiskohtaiset perustelut.

Lain voimaantulon jälkeen perustelut tuntuvat unohtuneen ja on luettu vain pykäliä ja toimittu sitten omien tulkintojen mukaan. Moni koulutuksen järjestäjä oli jo ennen lain voimaantuloa panostanut opiskeluhuoltoon ja järjestänyt mm. kuraattoripalvelut omallla kustannuksellaan. Uuden lain myötä olisi hallituksen esityksen mukaan voitu jatkaa olemassa olevia käytäntöjä, mutta tuota perusteluissa ollutta kohtaa ei juurikaan ole kunnioitettu. Kainuu on esimerkillinen poikkeus, ja muutamia muitakin hyviä esimerkkejä löytyy. On myös täysin toisenlaisia tulkintoja, kuten Jyväskylä, jossa aikaisemmin tehtyä hyvää työtä ja toimintamalliaa ei ole arvostettu lainkaan.

Omaan työhöni liittyvissä asioissa saamanani tiedon perusteella olen tehnyt johtopäätöksen, että tarpeellinen ja hyvä laki on palvellut niitä koulutuksen järjestäjiä, jotka ovat lähteneet kehittämään opiskeluhuoltoa lain voimaan tulemisen myötä. Koulutuksen järjestäjät, jotka ovat panostaneet opiskeluhuoltoon ennen lain voimaan tuloa, kokevat lain heikentäneen opiskeluhuollon palvelujen järjestämistä. Syy on yksinkertainen, palvelut eivät ole enää yhtä kiinteä osa oppilaitoksen toimintaa eikä henkilökunta koulutuksen järjestäjän henkilökuntaa. Eri hallinnonalojen välinen yhteistyö on rahoituksen, työkulttuurien ja ohjeistuksen johdosta pelkkkää puhetta. Yhteistyö on hyvää, jos henkilökemiat kohtaavat tai rahaa on niin vähän, että ei ole vaihtoehtoja.

Minulle hyvin läheinen asuntolatoiminta on toinen sektori, josta kuuluu opiskeluhuollon yhteistyöstä ihan kummia. Koko 2010-luvun ajan asuntolatoiminnassa on kehityssuunta ollut asuntolan valvonnasta asuntolaohjaukseen. Asuntolaohjaajan työnimike on yleistynyt ja asuntolaohjaajien kuuluminen opiskeluhuoltoryhmiin on yleistynyt. Syksyn 2015 asuntolatoiminnan selvitykseen liittyvässä tiedonkerussa on kuitenkin ilmennyt, että oppilas- ja opiskeluhuoltolain voimaantulo on etäännyttänyt asuntolaohjaajia opiskeluhuollosta. Palaan tähän noin 7% ammattiin opiskelevista koskevaan asiaan uudelleen, kun selvitys kevään aikana julkaistaan virallisesti.

Oma näkemykseni on, että oppilas- ja opiskelijahuoltolaki on hyvä laki. Sen tulkinnat ovat kuitenkin varsin kirjavia, eikä tulkintoja useinkaan tehdä kohteena olevien opiskelijoiden, vaan rahoittajien ja toteuttajien ehdoilla. Laki on laadittu kahden ministeriön yhteistyönä, mutta tulkinnat ovat kovin erilaisia. Kentällä tämä näkyy siten, että ammatillisen koulutuksen järjestäjänä muu kuin kunta on 5mm:n pultti joka tunnetusti ei sovi 4mm:n mutteriin.

Eri hallinnonalojen yhteistyö on kaunis ajatus ja siihen on varmasti tahtoa. Sen toteutumiseksi pitäisi ensin löytää yhteinen kieli ja tahtotila lähestyä asioita aidosti asiakkaiden tarpeista. Omien totuttujen ja turvallisten toimintatapojen muuttaminen on vaan niin vaikeaa. On helpompaa käydä taistelua tuulimyllyjä vastaan yrittämällä muuttaa toisia ihmisiä ja heidän tapojaan.

Tallennettu kategorioihin Yleinen |  

Latu vai umpihanki

ken latua kulkee ladun on vanki,
vapaa on vain umpihanki.
-Aaro Hellaakoski, Huojuvat keulat 1947-

Tammikuun olen käyttänyt työstämällä kirjallisia rästitöitä. Opiskeluhuollon ja asuntolatoiminnan käsikirjat toisen asteen ammatilliseen koulutukseen on nyt päivitetty ja hyvinvoivan oppimisympäristön käsikirja on tarkistuslistan päivitystä vaille valmis. Työtilanteeni on sikäli seesteinen, että aika monta hanketta päättyi vuoden vaihteessa. Muutama jatkuu, turvaten työn rahoituksen ja lisäksi on uusia hankehakemuksia rahoittajien käsittelyssä. Ihan tavallista projektityöntekijän arkea. Seesteisyyttä lisää se, että hankkeet ovat linjassa keskenään ja tukevat työnantajaorganisaation perustoimintaa.

Olen työskennellyt seitsemän vuotta ammatillisen koulutuksen kentällä, hiihdellen pääasiassa valmiita latuja. Jonkin verran olen laduilta uskaltanut myös poiketa tallaamaan umpihankeen uusiakin latuja.

Eihän seitsemän vuotta ihmiselämässä ole kovinkaan pitkä aika, mutta minun työurallani (31v) se on ennätys yhtäjaksoisessa työsuhteessa saman työnantajan palveluksessa. Olen viihtynyt, koska työ on ollut projektiluonteista ja ammatillisessa koulutuksessa on ollut koko ajan käynnissä muutosvirtaus. Muutos, uudistumisen haasteet ja sopiva epävarmuus sopivat minulle.

Ammatillisessa koulutuksessa on jälleen käynnissä muutosten myrsky. Koulutuksen lainsäädäntö ja rahoitus uudistetaan täysin. Hienointa on, ettei tarvitse latuja korjailla eikä valita, edessä on umpihanki. Umpihanki, johon voidaan tallata latu-urat kokonaan uusiksi. Nyt luodaan  uusi ammatillinen koulutus ja samalla uudistetaan opiskelijoiden hyvinvointia edistävät työskentelymenetelmät.

Siinä näyttäisi olevan minullekin haastetta. Olla omalla pienellä hääräämisellä mukana luomassa jotain uutta. Toisaalta en jaksa uskoa pelkän ammatillisen koulutuksen uudistuksen tuovan riittävää hyvinvointiloikkaa, jota Suomessa tarvitaan. Sipilän hallituksen STM:n ja OKM:n kärkihankkeilla olisi mahdollista luoda uutta entistä parempaa hyvinvoinnin edistämisen yhteistyötä eri hallinnonalojen välillä. Olen jo nähnyt ja kokenut, miten järjestökentällä saadaan aikaan yhteistyötä sekä vuoropuhelua järjestöjen ja viranomaishallinnon kanssa. Olisi kiinnostavaa lähteä polkemaan ihan uutta hallinnon, järjestöjen, koulutusorganisaatioiden ja nuorisotyön toimijoiden yhteistyöurien latuverkostoa.

Hyvin rakennettu kestää pitkään, kun sitä huoltaa. Jossain vaiheessa tulee kuitenkin vastaan hetki, jolloin on vanha purettava ja rakennettava tilalle uutta. Miksihän tämä lasten, nuorten ja nuorten aikuisten hyvinvoinnin näkökulmasta toteutuu vain ammatillisen koulutuksen sektorilla?

Tallennettu kategorioihin Yleinen |  

Yhteishaku on myös asuinpaikan valitsemista

Yhteishaku on jälleen ajankohtainen puheenaihe kouluissa, perusopetuksen keväällä päättävien nuorten keskuudessa ja heidän kodeissaan. Kuten Yle maanantaina 18.1.2016 uutisoi, erityisesti harvaan asutuilla alueilla yhteishaussa on opiskelupaikan valinnan lisäksi kyse myös asuinpaikan ja asumismuodon valinnasta.

Toisen asteen koulutus olisi hyvä käydä vanhempien kodissa asuen tai sukulaisjärjestelyillä asuminen ratkoen. Se ei kuitenkaan ole kaikille mahdollista, joten opiskelupaikan hakemiseen ja vastaanottamiseen vaikuttaa myös itsenäisen asumisen mahdollisuudet.

Ammatillisessa koulutuksessa asuntoloita on ollut niin kauan kuin koulutustakin. OPH:n tilaston mukaan majoituspalvelua tarjoaa nykyisin 80 koulutuksen järjestäjää ja ammattiin opiskelevista 7% (10 500 opiskelijaa) asuu maksuttomissa asuntoloissa. Moni koulutuksen järjestäjä on kustannussyistä lakkauttanut asuntolat ja kasvukeskuksissa toimivien oppilaitosten johtohenkilöt ovat esittäneet, ettei asuntoloita tarvita alueen riittävän asuntokapasiteetin johdosta. Ajattelutapa on inhimmillisesti vastuuton ja yhteiskunnallisesti arveluttava.

Jokaisen koulutuksen järjestäjän ei tarvitse ylläpitää omaa asuntolaa, mutta jokaisen koulutuksen järjestäjän tulee välittää opiskelijoistaan niin paljon, että turvaa opiskelijoiden opintojen läpäisyn ja kiinnittymisen työelämään tai jatko-opintoihin varmistamalla pitkämatkalaisille maksuttoman ohjatun asumisen mahdollisuuden. Koulutuksen järjestäjät voisivat tehdä enemmän yhteistyötä keskenään, kuntien ja esimerkiksi Nuorisoasuntoliitto ry:n ja opiskelija-asuntosäätiöiden kanssa.

Asuntola ei ole vain majoittamista. Se on osa koulutuksen järjestäjän oppimisympäristöä ja yhteisöllistä opiskeluhuoltoa. Asuntolatoiminnalla tuetaan opiskelijaa itsenäisen asumisen taidoissa ja tarvittaessa myös opintojen etenemisessä. Vuoden vaihteessa päivitetyn asuntolatoiminnan käsikirjan keskeinen sanoma on kehittää asuntolatoimintaa valvonnasta ja laitoskulttuurista itsenäisen asumisen ohjaukseen ja tukeen.

Ammatillisen koulutuksen lain uudistaminen on käynnissä. Opetus- ja kulttuuriministeriöön on toimitettu laajan kuulemiskierroksen käynyt esitys asuntolatoiminnan lainsäädännön kehittämistarpeista ja tiedän esityksen olevan uuden lain valmistelijoiden käytössä. Lainsäädännön ohella asuntoloita tulee tarkastella koulutuksen läpäisyä edistävänä yhteiskunnallisena investointina, jolla vähennetään myös opintojen aikaisia kuljetusmaksuja ja asumistukia. Hyvin järjestetyllä asuntolatoiminnalla voidaan edistää opiskelijoiden terveyskäyttäytymista ja vaikuttaa ennaltaehkäisevästi myöhempiin sosiaali- ja terveyskuluihin.

 

 

Tallennettu kategorioihin Yleinen |  

Kartta, kompassi ja kristallipallo

Vuosi vaihtui. Erilaisia tilinpäätöksiä on tehty, uudenvuoden lupauksia annettu ja tietenkin aloitettu uusi kalenteri ja toimintasuunnitelman toteuttaminen. Hankkeita päättyi ja hankkeita käynnistyi. Omaa arkeani ei vuoden vaihtuminen kovin merkittävästi hetkauttanut. Joulun aikaan rauhoituin, keräsin voimia ja nyt on
taas hyvinvointihäärääjällä virtaa.

Siitä lähdetään mihin on tultu. Ammatillisessa koulutuksessa hyvinvoinnin näkökulma ja työkykytaitojen merkitys opetuksessa ja ohjauksessa on toki edennyt, mutta vielä ei ihan valmista ole tullut. Nyt kun ammatillisen koulutuksen reformia käynnistellään, niin oma tavoitteeni on saada hyvinvointi reformin yhdeksi näkyväksi kärkiteemaksi. Hyvinvointi konkretisoituu työ- ja toimintakykyisyyden ja työelämätaitojen entistä voimakkaammalla korostamisella koulutuksen tavoitteissa, sisällöissä ja arvioinnissa. Hyvinvoivassa opiskeluyhteisössä myös koulutuksen läpäisy tehostuu ja läpäisyn käsite laajenee tutkinnon suorittamisesta kiinnittymiseksi työelämään, jatko-opintoihin tai muuhun yhteiskunnalliseen toimintaan.

Tilastojen mukaan Suomessa on pitkälti yli 150 000 ihmistä työkyvyttömyyseläkkeellä ja me työelämässä olevat maksamme 1000 euroa vuodessa liikkumattomuudesta johtuvia sote-kuluja eli liikkumattomuusveroa. Työelämää ei ole syytä yksin laittaa vastuuseen, vaan koulutuksen ja erityisesti ammattillisen koulutuksen on kannettava vastuuta siitä, että suunta muuttuu. Ammatillista koulutusta tuleekin tarkastella koulutuspolitiikan lisäksi työvoima-, sosiaali- ja terveyspolitiikan näkökulmasta ja oppilaitoksia yhteiskunnan hyvinvoinnin rakentajina. Erityisesti kun nuoriso- ja aikuiskoulutuksen raja-aidat lähivuosina kaadetaan ja ammatillista  koulutusta tarkastellaan entistä laajempana kokonaisuutena.

Ammatillisen koulutuksen kenttä on suunnistajalle haasteellinen. Toimintaympäristön muutos on niin nopeaa, ettei ole realistista vaatia kenenkään päivittävän yksityiskohtien osalta ajantasaista karttaa. Perinteisistä apuvälineistä kompassi on hyvä apuväline suunnassa pysymiseen, kun kartta on suurpiirteinen. Asioilla on tapana järjestyä, kun etenee oikeaan suuntaan. Mutta mistä tietää oikean suunnan, kun maailma ympärillä on niin isossa muutoksessa kuin se nyt on? On tietysti mahdollista jäädä odottamaan muutosten vaikutusta ja tarkentuvaa karttaa, mutta minusta ei oikein ole odottajaksi. Niinpä otin käyttöön ikivanhan, mutta itselle uuden apuvälineen, kristallipallon ja tein ennusteen tulevaisuudesta. Kun sanoin ja kuvin muotoilee unelmia, tavoitteita, ja ratkaisuja tulee niistä konkreettisia asioita, jotka on mahdollista saavuttaa.

Kristallipallossani näkyy kaksi maisemaa; 1) koulutus ja sen nivelvaiheet elinikäisen oppimisen virrassa ja 2) horisonttiin katoava saarten, luotojen ja  erilaisista väylistä kertovien merimerkkien näkymä. Lähtökohtana ammatillisen koulutuksen uudistamiselle tulisi olla ammatillisen peruskoulutuksen lain viidennen pykälän mukaiset tavoiteet ja opiskeluhuollon palvelut tulisi ulottaa kaikille toisen asteen opiskelijoille. Jos raja johonkin pitää vetää, niin sovelletaan nuorisolakia.

Reformin jälkeisessä ajassa koulutuksesta on poistettu turha sääntely ja koulutuksen järjestäjillä on opiskelijoiden jatkuva sisäänotto ja opiskelijoita myös valmistuu koko ajan. Opiskelua ei edelleenkään määritellä ajallisena vaan osaamiseen perustuvana tutkintona. Nuorten ja aikuisten koulutuksen raja-aidan purkaminen tarjoaa koulutuksen järjestäjälle mahdollisuuden tarjota aidosti vaihtoehtoisia tapoja opetuksen järjestämiseen niin, että opiskeluryhmiä voidaan muodostaa iän, tunnistetun osaamisen, opiskelukyvyn, elämäntilanteen ja motivaation mukaisesti.

Opetus on holistiseen ihmiskäsitykseen perustuvaa luotsaamista, jossa HOPSit ovat eläviä asiakirjoja niin opiskelijoille kuin opettajille ja ohjaajille. Perinteiset tunteihin perustuvat lukujärjestykset ovat historiaa ja opiskelu tapahtuu opiskelu- ja työpäivinä, urakoihin verrattavina jaksoina, projekteina ja työelämäjaksoina. Koulutuksen järjestäjien ja työelämän yhteistyö rakentuu entistä enemmän palveluihin, joita oppilaitokset opiskelijatöinä toteuttavat.

Työelämälähtöisessä koulutuksessa opettajat ja ohjaajat työskentelevät tiimeissä oman osaamisalueensa pedagogisina asiantuntijoina. Opettajien työ tapahtuu pääasiassa oppilaitoksissa, mutta entistä suuremmassa määrin työpaikoilla. Opettajan tehtävä ei ole opettaa, vaan tuottaa osaavia ammattilaisia. Oman alan tuntemuksen ohella erilaisten pedagogisten menetelmien hallinta korostuu.

Koulutuksen järjestäjien toimintaa ohjataan rahoituksella, joka muodostuu perusosuudesta ja tulososuudesta. Tulososuudessa pitäisi seurata niin opiskelijoiden vastaanottamisen kykyä, koulutuksen läpäisyä tutkintoina ja tutkinnon osina sekä opiskelijoiden sijoittumista työelämään, jatko-opintoihin tai muuhun yhteiskunnalliseen toimintaan.

Koulutus on tulevaisuudessakin jakso johon liittyy kiinteästi nivelvaiheet koulutukseen, ja koulutuksesta työelämään, jatkokoulutukseen tai muuhun yhteikunnalliseen toimintaan. Siirtymien ja koulutusjaksojen määrä ihmisen elinkaarella tulee pääsääntöisesti lisääntymään. Yhdellä tutkinnolla tai kertakoulutuksella ei tulevaisuuden työelämässä pärjää, kun ei sillä tahdo tänäkään päivänä pärjätä.

Tallennettu kategorioihin Yleinen |  

Läpäisyn tehostaminen on opiskelijoista välittämistä

Yleensä kirjoitan näitä hajatelmia junamatkoilla. Johtuen syksyn Läpäisy Road Shown toteuttamisesta pakettiautolla, ei sopivia kirjoitushetkiä ole kahteen kuukauteen ollut. Nyt keikka-auto on palautettu.

Ammatilisen koulutuksen läpäisyn tehostamisen ohjelman levittämis- ja loppuseminaarit on siis pidetty ja ohjelman voidaan katsoa olevan maalissa.  Toki jäljellä on vielä yksi valtakunnallinen levittämistapahtuma; Ammatillisen koulutuksen hyvinvointipäivät Tampereella 9. – 10.12.

Hääräsin läpäisyn tehostamisen kolmessa hankkeessa koko ohjelmakauden ajan ja viimeisen vuoden kokoamassa kaikkien hankkeiden tuloksia. On siis paikallaan dokumentoida yhteenveto tekemistäni havainnoista ja syntyneistä ajatuksista.

Vuonna 2011 alkanut ohjelma on ollut poikkeuksellinen hankkeiden kokonaisrahoituksen (16 milj. €), ohjelman keston sekä hankkeiden koordinoinnin ja ohjauksen osalta. Ohjelmalta ja siten hankkeilta odotettiin paljon. Hankkeita toteutettiin yli 30 ja mukana oli 55 ammatillisen koulutuksen järjestäjää. Ohjelmaan liittyi myös tutkimuksellista seurantaa. Tutkijoiden työn tuloksena onkin syntynyt useita julkaisuja hankkeiden määrällisistä ja laadullisista tuloksista sekä hankkeiden vaikuttavuudesta. Tulossa on vielä yksi tutkimusjulkaisu, jossa päästään uudelle tasolle tarkasteltaessa ohjelman tuloksia ruohonjuuritason inhimmillisinä tuloksina. Jukka Vehviläisen kirjoittama, joulukuussa valmistuva Läpäisyn tehostamisen historiikki listaa ohjelman erilaisissa hankkeissa kehitettyjen hyvien käytäntöjen helmet.

Oma roolini ohjelmaan kuuluneissa hankkeissa on ollut käytännön hääräämistä tutustumalla tuloksiin, levittämällä niitä laajempaan käyttöön ja edistämällä toimijoiden verkostoitumista – ja muistuttamalla hyvinvoinnin edistämisen näkökulmasta. Olen usein joutunut myös puolustamaan ohjelmaa, koska monet ohjelmaan ja hankkeiden sisältöihin perehtymättömät ihmiset ovat tulkinneet läpäisyn olevan vain nopeuttamista tai tilastojen kaunistamiseen tähtääviä toimenpiteitä.

Oma havaintoni koko ohjelmakautta tarkastellessani on, että hankkeissa tavoiteltiin niin opiskelijoiden kuin henkilöstön hyvinvointia edistäviä toimintamalleja. Olipa hankkeen keskeinen tavoite kehittää sosiaalisen median hyödyntämistä, sähköisiä  oppimisalustoja, työssäoppimista, oppimisympäristöjen uudistamista, opintojen ohjausta, asuntolatoimintaa tai muita opiskelun tukipalveluja, opiskelija oli aina keskiössä.

Läpäisyohjelman aikana järjestettiin useita hankkeiden työntekijöiden yhteisiä kokoontumisia. Niissä käsiteltiin tietysti tutkimuksia ja tilastoja. Ohjelman alkuvuosina tavoiteltiin myös hallinnollisesti yhtenäisiä tilastointitapoja ja tulkintoja. Hankkeiden työntekijöiden – opettajien, ohjaajien ja hankekoordinaattorien – kiinnostus, tavoitteet ja siten tapaamisten ryhmätyöskentelyissä syntyneet tuotokset suuntautuivat kuitenkin opiskelijoiden tukemiseen ja toiminnan sisältöihin. Yhtenäinen näkemys koulutuksen menetelmien, sisältöjen ja tukipalvelujen kehittämiseen yhdisti kaikkia osallistujia ja niinpä yhteiset kokoontumiset edistivät paitsi eri hankkeiden tulosten leviämistä ja yhteistyötä myös hanketyöntekijöiden työhyvinvointia.

Käsitykseni mukaan koulutuksen järjestäjillä ja oppilaitoksilla ei edelleenkään ole niin yhdenmukaista tulkintaa keskeyttämisten ja eroamisten tilastoinnista ja etenkään eroamisen syiden kirjaamisesta, että valtakunnallista vertailua koulutuksen järjestäjien välillä voitaisiin luotettavasti tehdä. Vastavasti käsitys siitä, että opiskeluyhteisön hyvinvointiin panostamalla voidaan läpäisyä tehostaa merkittävästi, on varsin yleisesti hyväksytty käsitys. Jos minulta kysytään, niin saavutettu tulos on tavoiteltua parempi. Tarvitseeko sitä ongelmaa niin tarkasti analysoida, jos ratkaisu on joka tapauksessa tiedossa?

Kuluneen syksyn aikana keskittyessäni tulosten kokoamiseen ja levittämiseen vakuutuin entisestään siitä, että hankkeiden toiminnan tasolla läpäisyn tehostamisessa haluttiin ja halutaan jatkossakin toimia opiskelijalähtöisesti Hänestä välittäen. Läpäisyn tehostamisessa nähdään oleellisena opettajuuden muutos tietojen ja totuuksien välittäjästä osaamisen luotsiksi koulutuksesta työelämään ja/tai jatko-opintoihin.

  • Läpäisyn tehostaminen voi olla opintojen ajallista nopeuttamista, kun opiskelijan tietojen ja taitojen oppimiskyky ja opiskelumotivaatio on korkealla tasolla.
  • Läpäisyn tehostaminen on myös sitä, että opiskelija valmistuu tavoiteaikaa hitaammin, mutta saavuttaa sellaisen osaamisen tason, että työlllistyminen on mahdollista.
  • Läpäisyn tehostamista on myös ohjata virheellisen valinnan tehneet opiskelijat sellaiselle alalle, joka todella kiinnostaa ja jolla työllistyminen tai jatko-opinnot ovat realistisia.
  • Läpäisyn tehostamista on tukea opiskelijaa arjen taidoissa niin, että hänellä on realistiset mahdollisuudet kiinnittyä opintoihin ja myöhemmin itsenäistyä yhteiskunnan jäseneksi hyödyntämään koulutuksessa saamiaan tietoja ja taitoja.
  • Läpäisyn tehostamista on arkirealismi siitä, että alle 20-vuotias opiskelee ammatin, jonka ei alun alkaenkaan ole tarkoitus olla koko työuran kestävä valinta, vaan ensimmäinen askel työelämään.
  • Läpäisyn tehostamista on se, että opiskelijat oppivat elinikäisen oppimisen avaintaitojen olevan tärkeimpiä taitoja ja työkyvyn tärkein pääoma jatkuvasti muuttuvassa työelämässä.

Ammatillisessa koulutuksessa lähivuodet ovat taloudellisesti tiukkoja vuosia. Onneksi reformiin liittyy täydellinen lakiremontti, joka käsittää niin koulutuksen järjestämiseen kuin rahoitukseen liittyvät lait. Ei mitään pintaremppaa, vaan puretaan ja rakennetaan kokonaan uusi.

Läpäisyohjelmaan liittyvien kokemusteni perusteella oppilaitoksissa on taitoa ja tahtoa toteuttaa jatkossakin laadukasta ammatillista koulutusta. Muutama hallinnollinen harha ja pinttynyt käsitys on kuitenkin saatava eri tahoilla kirkastumaan nykyistä arkea vastaavaksi ja näkymään myös uudessa 2018 voimaan tulevassa laissa ammatillisesta koulutuksesta.

  • Koulu ei todellakaan ole enää ”4 seinää ja sisällä tulevaisuus”. Osaamista kertyy kaikesta aktiivisuudesta, joten on tärkeää ohjata lapsia ja nuoria osallisuuden kokemuksia kartuttavaan toimintaan, lisätä opiskelijoiden osallisuutta myös koulutuksessa ja oppia tunnistamaan ja tunnustamaan koulun ja oppilaitoksen ulkopuolella hankittu osaaminen.
  • Osaamispistettä ei voi mitata ajassa. Ammatillisen koulutuksen tutkintouudistuksen tavoitteet osaamisperusteisesta opetuksesta, ohjauksesta ja arvioinnista eivät toteudu ennen kuin opettajat ovat vuosi- tai kokonaistyöajassa.
  • Ajallisuuteen liittyen voidaan myös jatko-opintokelpoisuuden osalta lopettaa keskustelu ammatillisen koulutuksen 2- tai 3 -vuotisuudesta. Osaaminen ratkaisee. 180 osaamispistettä oikeuttaa jatko-opintoihin. Toiset saavuttavat sen nopeammin, toiset vähän hitaammin.
  • Nuoret ovat nuoria, mutta heille suunnatut palvelut ovat siiloutuneet valtion ja edelleen kunnallisten hallintorajojen mukaan. Nuorisotilat ovat käsittääkseni tyhjillään päivisin ja oppilaitokset iltaisin. Koulutuksen järjestäjät ja kuntien nuorisotoimet tuskailevat tilakustannusten ja palkkakulujen kanssa, mutta yhteistyötä on vaikea tehdä kun hallinnon rajat ovat niin juurtuneet. Pelkään myös ohjaamoiden linnoittautuvan uusiksi hallinnollisiksi luukuiksi omiin tiloihinsa, vaikka niiden tulisi sijoittua sinne missä nuoret ovat ja mihin heitä halutaan – oppilaitoksiin. Toivon nuorten ja aikuisten ammatillisen koulutuksen raja-aitojen kaatamisen johtavan oppilaitosten elävöitymiseen aamusta iltaan. Siten niistä kehittyy keskeisiä paikkoja kohdata ja ohjata nuoria ja nuoria aikuisia.
  • Ei ole realistista odottaa sellaista perusopetuksen uudistusta, joka mahdollistaisi yhdenvertaisen opetuksen erilaisille oppijoille ja tasoittaisi sosioekonomisen perimän erot perusopetuksen aikana. Ammatillisessa koulutuksessa on siis kehitettävä opiskelijaksi ottamista niin, että perusopetuksen huonot arvosanat eivät rankaise nuorta tuplasti; johda opintoihin, jotka eivät kiinnosta vähääkään. Hukkakoulutus on inhimmillisesti niin opiskelijan kuin opettajan kiusaamista ja yhteiskunnan talouden näkökulmasta oman oksan sahaamista. Enkä tarkoita, että kaikkien on päästävä juuri sinne minne haluaa automaattisesti ja heti. Joskus se vaatii lisäopintoja, arvosanojen korottamista yms. Ammatillisen koulutuksen kentällä tuntuisi kuitenkin olevan paremmat valmiudet nuorten lisäopetukseen ja ohjaukseen kuin perusopetuksessa. Vapaan sivistystyön oppilaitokset ovat tärkeä voimavara pidemmissä siirtymissä.
  • Ceterum censeo. Ammatillisen koulutuksen lakiuudistuksessa on koulutuksen järjestäjät velvoitettava järjestämään opiskelija-asuntola opiskelijoille, joiden ei ole mahdollista käydä koulua päivittäin kotoa käsin julkisten kulkuyhteyksien puuttumisen takia.  Läpäisyn tehostamisen ohjelmassa tehtyjen selvitysten mukaan asuntoloissa asuvat nuoret keskeyttävät opintoja vähemmän kuin muut opiskelijat. Toisaalta noin 30% asuntolassa asuvista opiskelijoista keskeyttäisi opintonsa, jos menettäisi asuntolapaikkansa. Suurissa kaupungeissa ei pidetä asuntolaa tarpeellisena, koska opiskelijoita riittää kaupunkien väestöpohjasta ja asuntoja on saatavilla vapailta markkinoilta. Kuitenkin juuri suurissa kaupungeissa keskeyttämisprosentit ovat suuria ja yksi merkittävä syy on asumisen kalleus – tai jopa asunnottomuus. Ja tuleepa väkisin mieleen, että eiköhän opiskelijoiden asumistuet suurelta osin ole yhteiskunnan varoista maksettua? Olisiko halvempi rakentaa asuntoloita ja palkata ohjaajia, kuin rahoittaa opiskelijoiden vuokra-asuminen Kelan maksamana?

Läpäisyn tehostamisen hankkeiden toteuttajien päätöstilaisuuden yhteydessä saamani tunnustus lämmitti ja kiitosta työlleni tuli ennemmän kuin kykenen vastaanottamaan. Haluankin jakaa siitä osan kaikille Teille, joiden kanssa olen hankkeissa saanut tehdä yhteistyötä. Läpäisy Gaalan palkintopokaali hyvinvoinnin ja läpäisyn tehostamisen edistämisestä lämmitti erityisesti siitä syystä, että se tuli vertaishankkeelta.

Tallennettu kategorioihin Yleinen | 1 kommentti

Edunvalvonta

EK:n johtaja Jyri Häkämies avasi lauantain Ykkösaamussa edunvalvonnan eroa nousukauden ja taantuman välillä minusta erinomaisella tiivistyksellä: Hyvänä aikana edunvalvojat neuvottelevat miten tuottoa jaetaan. Neuvottelujen voittaja ja häviäjä -asetelmaa luonnollisesti arvioidaan, mutta käytännössä molemmat osapuolet kuitenkin voittavat, koska on mitä jakaa. Taantuman aikoina on vain häviäjiä, koska ei ole jaettavaa. Silloin neuvotellaan mahdollisimman vähäisestä ansioiden tai etujen menetyksestä. Mitä isompi on luopumisen tarve, sen tiukemmat neuvottelut.

Oma työntajani ei ole jäsenorganisaatioiden tai minkään ammattikunnan tai muun ryhmittymän edunvalvoja. Agendamme on toiminnan järjestäminen. Jos jotain etua valvomme, niin se on toisen asteen ammatillisen koulutuksen opiskelijoiden ja henkilöstön mahdollisuus terveyden ja hyvinvoinnin edistämiseen tähtäävään liikunnalliseen ja kulttuuriseen toimintaan osallistumiseen.

Onkin mielenkiintoista silloin tällöin osallistua seminaareihin, foorumeihin ja tuumaustuokioihin, joissa toimintaa tarkastellaan vastakkain taloudellisten resurssien, velvollisuuksien, vastuiden ja vaatimusten kanssa. Usein noissa tilaisuuksissa on jo lähtökohtana se, ettei keskiössä ole toiminnan kohde (opiskelijat ja/tai henkilöstö), vaan toiminnan järjestäminen hallinnollisesta näkökulmasta.

Onneksi on kuitenkin olemassa tahoja ja ihmisiä, joilla on kyky tuumata. Omasta roolista ja tavoitteista huolimatta halu tarkastella asioita erilaisista näkökulmista. Sellaisissa tuumaustuokioissa minä viihdyn. Tilaisuuksissa on jo lähtökohtaisesti se tilanne, että emme ole vastakkain. Samassa pöydässä voi olla tahoja, joilla on erilaisia intressejä, mutta yhdessä tarkastelemme ja perustelemme omia näkemyksiämme. Minulla näkökulma on aina hyvinvoinnin edistämisen mahdollistava toiminta. Erilaisten intressien vertailu avaa usein asioita ja tuo erilaisia näkökulmia ja toimijoiden ymmärrys, arvostus ja luottamus toisiaan kohtaan kasvaa. Tuumaustuokiot ovat minusta erinomainen tapa lisätä avoimuutta ja yhteistyötä erilaisten toimijoiden kesken.

Tiedän, että ammatillisen koulutuksen opetushenkilöstön siirtyminen vuosityöaikaan, opettajien jalkautuminen oppilaitoksista työpaikoille ja tarve lisätä työaikaa HOPS-keskusteluihin ja ohjaukseen on koulutuksen järjestäjien kuluja lisäävää ja vaatii opettajilta ihan uudenlaista työkulttuuria. Pidän sitä kuitenkin investointina, jolla saavutetaan pitkässä juoksussa parempia oppimistuloksia, hyvinvoinnin lisääntymistä ja lopputulemana pidempiä työuria työkyvyttömyyseläkkeiden määrän merkittävän vähentymisen avulla. Vuosityöajassa myös opetushenkilöstön jatkuva kitinä tuntien määrästä ja resurssien riittävyydestä voidaan lopettaa ja työhyvinvointi siltä osin paranisi.

Kun kouluverkko harvenee ja julkisen liikenteen palvelut harvaan asutuilla alueilla koko ajan heikkenevät, on asuntolatoiminta paras vastaus nuorten opiskelumahdollisuuksien turvaamiseksi. Maksaa paljon, mutta myös asuntolatoiminta tulee nähdä investointina. Asuntolassa asuvat keskeyttävät opintojaan muita harvemmin ja valmistuvat pääsääntöisesti tavoiteajassa. Myös opiskeluuun liittyviin vaikeuksiin voidaan asuntolassa järjestää tukea nopeammin ja helpommin kuin koteihin. Asuntola on oppimisympäristö, jota liian vähän hyödynnetään ja joita on aikanaan rakennettu ”vain” asuntoloiksi.

Normien purku on yksi päivän muotisanoista. Olen sitä mieltä, että paljon on normeissa varaa purkaa ja erityisesti EU-direktiiveissä. Joissakin asioissa on kuitenkin oltava tiukkana, sillä pelkällä hyvällä tahdolla, hyvillä käytännöillä ja ohjeilla ei välttämättä saada mitään aikaan. On asioita, jotka vaativat velvoittavan lain, jotta toiminnan järjestäjät saadaan järjestämään toiminta riittävän laadukkaasti. Lainsäädännössä on kuitenkin oltava sillä tavalla tarkkana, että säädetään se mikä on tarpeellista eikä mennä liian yksityiskohtaisuuksiin. Ja muistetaan myös, että lakipykäliä tärkeämpiä ovat pykälien perustelut, jotka jokaiseen hallituksen esitykseen on kirjattu.

Kuten vuodatuksista voi havaita, tämä viikko on tarjonnut aika paljon erilaisia virikkeitä ja näkökulmia. Olen pitänyt opiskelijoille työpajoja työkyvystä, käsitellyt työkykytaitojen opetusta opettajien ja koulutuspäälliköiden kanssa, tuumaillut asioita hallinnossa työskentelevien kanssa ja sokeri odottaa pohjalla. Torstaina aamulla saan esitellä asuntolatoiminnan nykytilaa ja kehittämistarpeita ammattillisen koulutuksen johtajille. Minulla on vain yksi tavoite; vakuuttaa heidät asuntolatoimintaan panostamisen kannattavuudesta. Katotaan kuinka häärääjän käy.

Tallennettu kategorioihin Yleinen |  

TyHy-toiminta on muutakin kuin virkistyspäivät ja pikkujoulut

Syyskuun ensimmäisen puolikkaan osalta pääosa ajankäytöstäni kohdistui puolustushallinnon sektorille erityistehtäviin kutsuttuna reserviläisenä. Nyt kun eletään
syyskuun toista puolikasta, ajatukset harhailevat taas aktiivisesti opetus- ja kulttuuriministeriön hallinnonalan asioissa. Leirielämä tosin jatkui työnantajan
järjestämällä reserviläisestä siviilitoimeen sopeuttavalla leirillä koulutuskeskus Kuerkievarissa Äkäslompolossa. Perinteiseen SAKU-seminaariin osallistui noin
50 henkilön joukko SAKU ry:n jäsenyhteisöjen yhteyshenkilöitä.

Opiskelijoiden hyvinvoinnin toteutumisen edellytys on hyvinvoiva henkilöstö. Niinpä on luonnollista, että hyvinvoivan oppimisympäristön mallin kehittäjänä myös SAKU ry:n henkilöstöhyvinvoinnin kehittäminen on minun toimenkuvaani kuuluva asia. Vaikka työajastani 85% kohdistuu opiskeluhyvinvointiin, niin henkilöstöhyvinvoinnin kehittämiseen käytettävä osuus työajasta on äärimmäisen tärkeä muun työn vaikuttavuuden kannalta. Se tahtoo itseltä usein unohtua ja
henkilöstöhyvinvoinnin kehittämistoimet jäävät liian vähälle huomiolle.

Tarkasteltaessa toisen asteen ammatillisen koulutuksen henkilöstön
hyvinvoinnin edistämistä kolme keskeisintä tekijää ovat

  1. Töiden jakautuminen työyhteisössä toimenkuvien vaativuusluokitusten, henkilöstön osaamisen ja yksilöllisen työkyvyn mukaan
  2. Muutosprosessien suunnitelmallisuus ja avoimuus
  3. Tiedon kulku ja osallisuuden kokeminen

Liian usein työhyvinvoinnin edistämistä tarkastellaan vain virkistyspäivien, pikkujoulujen ja erilaisten etusetelien arviointina. Ne ovat kuitenkin vain jäävuoren huippu. Työhyvinvoinnin ja työssäjaksamisen edistämistä tulee tehdä joka päivä. Työkavereiden tervehtiminen ja ”Mitä Sinulle kuuluu”-kysymys ja vastauksen kuuntelu ovat asioita, joilla vaikutetaan ihmisiin joka päivä. Esimiestyössä työvuorojen, lukujärjestysten ja erilaisten kokousten hyvä suunnittelu ovat työhyvinvoinnin edistämisen välineitä. Kehityskeskustelutkin ovat hyvä väline, mutta 1-2 kertaa vuodessa tapahtuva keskustelu on enemmän arviointia kuin kehittämistä. Olisikin parempi pitää 1-2 arviointikeskustelua ja 6-12 kehityskeskustelua vuodessa.

Samalla tavalla kuin opiskelijoilla tulee olla mahdollisuus osallistua omaan opiskeluunsa liittyvien asioiden käsittelyyn, tulee henkilöstöllä olla mahdollisuus olla osallisena heidän työympäristöään ja työtehtäviään koskevien asioiden käsittelyssä. Jatkuvaa muutosta ja organisaatiouudistuksia tulisikin tarkastella työhyvinvoinnin kehittämisen mahdollisuuksina. Liian usein muutoksia valmistellaan pienissä piireissä, toteutetaan liian valmiina kokonaisuuksina erilaisten huhujen ja kuulopuheiden sävyttämina. Kun erilaisista mahdollisuuksista keskustellaan avoimesti ja uskalletaan tehdä erilaisia kokeiluja, niin moni asia saa uusia sävyjä ja vaihtoehtoisten ratkaisujen määrä kasvaa. On tutkimuksellisesti osoitettu, että muutokseen sitoutuminen on parempaa, kun siihen on
voinut itse vaikuttaa – myös silloin, kun kyse on itselle vaikeasta muutoksesta.

Ammatillisen koulutuksen järjestäjät ovat tänä päivänä pääosin suuria konserneja. Konsernitasoiset uudistukset ja muutokset koskettavat siten isoa määrää ihmisiä ja muutosten jalkautuminen opetusyksiköiden arjen tasolla tapahtuvaan työskentelyyn vie aikaa. Tuo aika yleensä aliarvioidaan ja uusi muutos tai korjausliike tehdään usein ennenkuin edellinen muutos on todellisuudessa ehtinyt edes vaikuttaa toimintaan.

Jatkuvan muutoksen ja tiedonvälityksen tulvassa työhyvinvointiinkin liittyy viestinnän suuri viisaus: Tieto ei leviä lähetettäessä vaan vastaanotettaessa. Siksi työhyvinvoinnin edistämisessä ei kannata lähteä liikkeelle konsernin tasosta, vaan arjen työyhteisöistä ja siellä kohtaamisen menetelmä on tehokkain tapa vaikuttaa.

Työskennellessäni 2000-luvun alussa Suomen Ampumaurheiluliitossa minulla oli tilaisuus osallistua strategiatyöhön, jota johti Nesteen ja Orionin johtajana toiminut Jukka Viinanen. Hän kertoi Nesteen 90-luvun strategiauudistukseen kuuluneen, että johtaja vieraili jokaisella Suomen Nesteen huoltoasemalla keskustelemassa uudesta strategiasta. Ei ollut yhden pysähdyksen taktiikka. Laiskempi mies olisi kutsunut porukat Espooseen infotilaisuuteen.

Työ- ja opiskeluhyvinvoinnin edistämisessä on lopulta kysymys siitä, että ihan jokainen voi vaikuttaa omaan ja oman työyhteisön hyvinvointiin arjen pienillä teoilla. Hyvinvoinnin
johtamisessa on korvia ja suuta käytettävä niiden määrän suhteessa.

Tallennettu kategorioihin Yleinen |  

Digiloikka tehdään ajattelu- ja toimintatapamuutoksella

Digitalisaatio ja digiloikka ovat muotisanoja, jotka vievät ajatukset hyvin helposti mobiililaitteisiin, tietokoneisiin, palvelimiin, ohjelmiin ja järjestelmiin sekä pilvipalveluihin. Digiloikkaa ei kuitenkaan tehdä laitteiden ja tietohallinnon ohjelmia kehittämällä, vaan ajattelu- ja työtapoja sekä toimintamalleja uudistamalla. Tekniikan tulee olla renki ei isäntä.

Ennen tieto oli kirjoihin painettu. Sitten sitä tallennettiin tietokoneille ja nykyisin tieto on palvelimilla ja pilvipalveluissa. Internetin, mobiiliteknologian ja yhä nopeampien yhteyksien myötä tieto on kaikkien saatavilla. Tiedon sijaan ihmiset tarvitsevatkin tänä päivänä taitoa hakea, arvioida ja soveltaa tietoa. Tiedon tuottajien suurin haaste on saada oma tuotanto tavoitellun kohderyhmän tietoisuuteen ja käyttöön. Tiedon avaruudellisuus muovaa myös oppimista, opettamista ja opettajuutta.

Elämme jo nyt digitaalisessa yhteiskunnassa. Ammatillisen koulutuksen reformissa  tavoiteltavassa digiloikassa on siis kyse jo olemassa olevan, koko ajan kehittyvän  teknologian hyödyntämisestä.  Loikan vauhdinottovaiheena voidaan tarkastella erilaisten oppimiskäsitysten, käytettävien opetusmenetelmien sekä osaamisperusteisen opetuksen ja arvioinnin sisäistämistä. Ponnistuksessa on tärkeä vähintään tietää ja mielummin myös hallita erilaisia teknisiä välineitä ja ohjelmistoja, joita opetuksessa voi käyttää. Ilmalento perustuu omaan motivaatioon seurata kehitystä ja oppia koko ajan uutta. Teknisesti hyvä alastulo tarkoittaa opiskelijoiden osallisuuden huomioimista – joka lienee haastavin asia monelle opettajalle. Opiskelijat voivat monissa asioissa olla opettajiaan taitavampia ja tämä tulisi hyväksyä ja hyödyntää.

Ennen vanhaan – tarkoittaa kuulemma analogisten lankapuhelinten aikaa – opettajan tehtävä oli siirtää tietoa opiskelijalle. Digiloikassa on kyse siitä, että aidosti opitaan yhdessä ja opetuksessa tärkeintä on tiedon etsimisen, arvioimisen ja soveltamisen taitojen opettaminen. Ammatillisen koulutuksen opetusta tarkasteltaessa tärkeitä asioita ovat edellä mainittujen asioiden lisäksi työelämätaidot ja opiskeltavaan alaan kuuluvat työskentelymenetelmät.

Ammatillisessa koulutuksessa opettajien rooli digiloikan jälkeen on oman alansa työelämäasiantuntija. Opetuksessa yksi keskeisimpiä viestejä on, että oppilaitoksessa opettaja ja työelämässä esimies eivät tiedä kaikesta kaikkea, vaan oppiminen on jatkuva prosessi. Koska työelämä on koko ajan muutoksessa tulee ammatillisten opettajien olla muutosvalmentajia. Ilman muutokseen sopeutumisen kykyä maailma on koulutuksesta työelämään siirtyvälle nuorelle varsin karu.

Digiloikka vaatii siis enemmän humanistista kuin teknistä osaamista. Digiloikan tavoitellun tuloksen saavuttamisen edellytys on niin henkilöstön kuin opiskelijoiden hyvinvoinnin edistäminen kaikessa koulutuksen järjestämiseen liittyvässä toiminnassa. Hyvinvointi on osaamisen ja laadun kehittämisen kivijalka.

Tallennettu kategorioihin Yleinen |  

Missä opettaja, siellä resurssi

Viikon 35 pääteema oli Työkykypassi goes Savo. Vierailin kuluneella viikolla Savon koulutuskuntayhtymän pedagogisen kehittäjän kanssa lähes kaikissa Savon ammatti- ja aikuisopiston yksiköissä. Pidimme 11 tunnin mittaista infotilaisuutta, joihin osallistui yhteensä 221 opettajaa. Lisäksi kävimme useita käytävä-, kahvihuone- ja ruokapöytäkeskusteluja eri yksiköissä. Neljän päivän Savo-kiertueen jatkoksi toteutin työkykypassi-työpajan Jyväskylässä Bovallius-ammattiopistolla, johon osallistui myös Jyväskylän ja Pohjois-Karjalan ammattiopistojen sekä Jyväskylän kotitalousoppilaitoksen henkilöstöä.

Kulunut viikko vahvisti entisestään jo keväällä kirjoittamani artikkelin sanomaa; älä yleistä. Viikon aikana vahvistui myös käsitykseni siitä, että linjaorganisaatio on työnjohdollisesti todella haavoittuvainen – kirjoittaisin kärjekkäämmin, jos kehtaisin. Mitä kauempana opettajien lähiesimiehet ovat, sitä kirjavampaa on opetustyön laatu. Minusta tehokkain johtamistapa on oppilaitos-/kampus-/yksikköjohtaminen, joissa opettajien lähiesimiehet ovat mukana arjessa, eivätkä sinkoile eri päivinä kaukana toisistaan olevissa toimipisteissä.

Työkykypassiopintojen käytännön toteutuksesta pidettyjen infotilaisuuksien sisällön vastaanotto ja asioiden kommentointi on jaettavissa neljään pääkategoriaan:

1) Kehittäjät.
Asia otettiin vastaan tärkeänä asiana, jota jo nyt opetetaan, mutta on hyvä korostaa entisestään. Opettajilla oli heti käsitys mihin oman alan ja yhteisten aineiden tutkinnon osiin opinnot sijoittuvat ja miten osaamista voidaan tunnistaa ja tunnustaa työelämäjaksoilla ja opiskelijoiden harrastuksista. Priimuksen HOPS-kytkentä ja Wilman hyödyntäminen otettiin ilolla vastaan niin omaa työtä kuin opettajien ja ohjaajien yhteistyötä helpottavina apuvälineinä. Resurssi on olemassa, passi itse asiassa vahvistaa ja tekee näkyvävämmäksi jo olemassa olevaa työtä.

2) Toteuttajat.
Hiljaista nyökyttelyä asian ja tavoitteiden hyväksymisen merkiksi. Info kuunneltiin, otettiin vastaan ja homma hoidetaan siinä missä kaikki muutkin johdon ja lähiesimiesten antamat tehtävät. Joitakin opiskelijoiden tasa-arvoiseen kohteluun liittyviä varmistuskyselyjä esitettiin. Kritiikkiä ja havaittuja sudenkuoppia esitettiin huumorilla höystettyinä. Ryhmänohjaajatunnit, HOPS-keskustelut … kyllä se resurssi on olemassa.

3) Vastustajat
Argumentit eivät kohdistueet asiasisältöön, vaan työkykypassi nähtiin lisätyönä joka edellyttää lisäresurssia. Kommenteista huokui lähiopetustuntien vähenemisen tuska, osaamisen tunnistamisen nouseminen opettamista ja opetuksessa läsnäoloa merkittävämmäksi sekä tutkintouudistuksen mukanaan tuoma opettajuuden muutos – siis tuska omien työmenetelmien uudistamisesta ja lisääntyvästä tulosvastuusta. Tuntien pitäminen ei riitä, pitää tapahtua opiskelijoiden osaamisen lisääntymistä. Vastustus ei kohdistunut yksin työkykypassiin vaan kaikkiin käynnissä oleviin muutoksiin. Työkykypassi tarjosi tilaisuuden purkaa tuskaa. Toki, jos opettajien työvälineet ovat sillä tasolla, että arviointityöhön on resurssina laskettava tietokoneen käynnistymiseen 15 min, niin tuska on täysin ymmärrettävä. Oman läppärini käynnistymiseen ja keskeisten ohjelmien avaamiseen menee alle 2 minuuttia.

4) Antautuneet.
Tähän kategoriaan tulkitsen kommentit, joissa opettajien arvio oli, etteivät opiskelijat kykene suoriutumaan työkykypassin osaamistavoitteista, eivätkä omaksumaan tietoa heille suunnatulta ALPO.fi-sivustolta. Työkykypassin osaamistavoitteet on asetettu opetussuunnitelmien perusteiden T1-tasolle. Muutaman yksittäisen osaamistavoitteen voidaan tulkita vaativan H2-tasoa. Antautuneiden opettajien kommentteja on siis tulkittava siten, etteivät opiskelijat todellisuudessa saavuta perustutkinnon osaamisvaatimuksia, vaan saavat todistuksen osallistumisesta opetukseen. Surullista. Kuten kohdan 3 opettajien, myös tämän opettajaryhmän katson olevan enemmän kiinnostunut oman resurssin toteutumisesta, kuin oman työn tuloksista. Resurssia ei koskaan ole riittävästi, koska uskoa opiskelijoiden kykyihin ei ole.

Viikon yhteenvetoni on, että tarkasteltaessa opettajia ja opiskelijoita, pätee suht sama kaava:

  • 20% on ratkaisukeskeisiä kehittäjiä
  • 60% on tunnollisia työnsä hoitavia ja ammattitaitoaan ajan vaatimusten mukaan kehittäviä
  • 10% pyrkii toimimaan totutulla tavalla turvallisesti muuttamalla omaa toimintaansa mahdollisimman vähän ja vasta kun on pakko
  • 10% tarvitsee erityistä tukea, koska eivät halua tai kykene jatkuvan muutoksen vaatimaan työskentelyyn.

Ammatillisen koulutuksen opettajat ammattikuntana tuskin eroavat yleisesti työelämässä mukana olevista, paitsi muutamien selvitysten mukaan jaksavat keskimääräistä paremmin eläkeikään asti.

Havaintoni eivät perustu vain neljän päivän Savo-kierrokseen. Jo keväällä oli havaittavissa jatkuvien suurten muutoksen, taloudellisen tilanteen kiristymisen ja erityisesti kevään koulutuslakien kaatumisten seurauksena syntynyttä epävarmuutta ja jännitteitä opettajien ja koulutuksen järjestäjien johdon keskuudessa ja keskinäisissä väleissä. Nyt syksyllä tilanne tuntuu edelleen kiristyvän ja kärjistyvän.

Ammatillisella koulutuksella on mennyt 2000-luvulla hyvin. Rahaa on ollut ja kehittämistyöhön sitä on ollut erityisen hyvin käytettävissä ja tuloksetkin ovat olleet erinomaisia. Suomessa ammatillinen koulutus on suosittua nuorten keskuudessa ja se on myös kansainvälisesti arvostettua. Nyt kun ajat ovat taloudellisesti tiukemmat, pitää hyvinä vuosina hankittua suosiota, osaamista ja kaikkia kehittämistuloksia osata hyödyntää. Johtamisessa tulisi keskittyä ihmisten johtamiseen ja arjessa läsnäoloon. Kehittämisessä tulisi uusien innovaatioiden etsimisen ja kehittämisen ohella keskittyä entistä enemmän tulosten juurruttamiseen ja levittämiseen. Meillä on valtavasti hankkeissa kehitettyjä hyviä käytäntöjä, joita keksitään uudelleen ja uudelleen, kun levittämistä ei ole hankerahoituksella riittävästi ohjattu. Euro on edelleen tehokkain konsultti organisaatioiden toimintaa ohjattaessa.

Lopuksi tämän teeman loppuhajatelma; Työelämä on jatkuvassa muutoksessa. Ammattiin opiskelevia on opintojen ajan valmistettava kohtamaan työurallaan jatkuvaa muutosta. Opettajien tulee siten olla muutosvalmentajia ja muutoksen asiantuntijoita. Mikä on ammattikunnan valmius omaan työhön kohdistuvaan muutokseen?

Tallennettu kategorioihin Yleinen |  

Lapissa kaikki kukkii nopeasti

Kuluneen viikon tiistaina olin yhtenä työryhmän jäsenenä jättämässä opetus- ja kulttuuriministeriöön selvitystä toisen asteen koulutuksen asuntolatoimintaa koskevan lainsäädännön tilasta ja kehittämistoiveista. Esityksen yksityiskohdista ei ole soveliasta tälläkään palstalla enempää kertoa, sillä se on tehty asioita ihan oikeasti valmisteleville ja niistä päättäville työkaluksi. Mikäli esitys tai esityksen osia katsotaan tarpeelliseksi viedä eteenpäin, ne etenevät laillisessa järjestyksessä ja ministeriön virkamiehille on hyvä antaa työrauha. Ruohonjuuritason häärääjänä jään siis levollisin mielin odottamaan. Sen verran voin kuitenkin todeta, että vastaanotto oli rohkaisevan asiallinen.

Helsingin Kruunuhaasta lensin Lappiin ja vietin kolme päivää Saamelaisalueen koulutuskeskuksessa. Agendana oli edistää työkykypassin käynnistymistä. Päätös työkykypassin käyttöönotosta oli tehty talvella ja kesäkuussa esittelin asiaa opettajille videokokouksessa. Nyt elokuussa tarkennettiin opetussuunnitelma-asioita ja arjen käytäntöjä. Upealla tavalla asia oli otettu haltuun ja opetushenkilöstö lähes kilvan esitteli osaamistaan työkykysisältöjen huomioimisesta omassa opetuksessaan. Myös opiskelijat olivat keskimääräistä kiinnostuneempia asiasta, kun heille hyvinvointipäivien työkyvyn teemarasteilla asiaa esittelin.

Olen tottunut pitkiin prosesseihin työkykypassin käyttöönotossa. Prosesseihin on kuulunut asenteisiin vaikuttamista ja ongelmien käsittelyä. Lapissa prosessi kylvöstä kukkaan, kulki nopeasti ja varsin mutkattomasti. Päätös työkykypassin käyttöönotosta tehtiin talven pakkasten paukkuessa. Sen jälkeen ei ole ollut ongelmia. On ollut asioita, jotka on ratkaistu ja sovittu. Edelleenkin on opetukseen, ohjaukseen ja seuraantaan
liittyviä asioita, joihin haetaan tai odotetaan ratkaisuja, mutta työkykypassi otetaan Saamelaisalueen koulutuskeskuksessa käyttöön syksyn 2015 aikana.

Päivien aikana kävin työsaleissa, ruokalassa ja kahvihuoneissa useita keskusteluja henkilöstön kanssa, ja havaitsin ilmapiirin yleisesti olevan myönteisyyttä ja ratkaisukeskeisyyttä huokuva. Kun asioihin suhtautuu ratkaisukeskeisesti, niin vaikeilla ja jopa oman toiminnan muuttamista vaativilla asioilla on tapana järjestyä. Tulevaisuus tulee ja maailma muuttuu. Me voimme vaikuttaa siihen, miten tulevaisuuteen ja muutokseen suhtaudumme.

Tallennettu kategorioihin Yleinen |  

Yleisestä jaarittelusta tekemisen ytimeen

Lomalta paluu ja työrutiineihin totuttelu suoritettu. Loma oli sopivan toiminnallinen kesälomahääräilyä harrastusten parissa sisältänyt jakso, joten en ehtinyt pitkästymään. Sääkin suosi, ei ollut liian kuuma missään vaiheessa. Keho ja mieli ovat valmiina alkaneen lukuvoden aikana hyvinvointia edistävien asioiden parissa tapahtuvalle hääräämiselle. Kesän aikana kypsyi käsitys konkreettisesta oman työn kehittämiseen liittyvästä asiasta. Lukuvuoden 2015-2016 aikana aion keskittyä oppilaitosvierailuihin ja edistää ammatillisen koulutuksen työ- ja opiskeluhyvinvointia olemalla aikaisempaa enemmän läsnä oppilaitosyhteisöissä tehtävässä kehittämistyössä.

Kyseessä ei ole mikään uusi oivallus, eikä kovinkaan suuri muutos edellisen lukuvuoden työskentelyyn, mutta sävyero on merkittävä. Yleisesti valtakunnallisia ja alueellisia seminaareja pidetään kehittämistyön, hyvien käytäntöjen jakamisen ja tiedon levittämisen kannalta kustannustehokkaimpina menetelminä. Sitä ne varmasti ovatkin, mutta se ei riitä minulle. Tavoitteeni on ensisijaisesti vaikuttavuus ja sen mukaisesti aion toimia.

Kustannustehokkuuden edelle asetan sellaiset toimintavat, joissa tavoitan ihmisiä heidän arjessaan. Erityisenä tavoitteena on kohdata ihmisiä, jotka eivät eri syistä osallistu aktiivisesti tai edes satunnaisesti valtakunnallisiin tai alueellisiin koulutus-, verkosto- ja tiedotustilaisuuksiin.

Olen sitä mieltä, että opiskelu- ja työhyvinvointi sekä nuorten työkykytaidot ovat niin tärkeä osa ammatillista koulutusta, että kaikilla oppilaitoksissa työskentelvillä ja opiskelevilla pitää olla mahdollisuus vaikuttaa siihen, miten niitä omassa oppilaitoksessa edistetään ja heidän tulee saada riittävästi tietoa asioista oman työnsä tekemiseen ja kehittämiseen. Koulutuksen järjestäjä -tasoisissa henkilöstölle ja/tai opiskelijoille järjestetyissä tilaisuuksissa voidaan keskittyä enemmän kyseisen koulutuksen järjestäjän ja oppilaitoksen oman toiminnan kehittämiseen yleisen tason hyvistä käytännöistä keskustelun sijaan. Päästään asian ytimeen ja konkreettisiin käytäntöihin erilaisissa oloissa toimivissa ja eri kokoisissa oppilaitoksissa. Elokuun ensimmäisen oppilaitosvierailun tein Helsingin maalariammattikoulun henkilöstön suunnnittelupäivään. Oppilaitoksessa on noin 20 työntekijää ja 200 opiskelijaa. Samalla viikolla osallistuin opiskeluhuollon asioiden kehittämiseen Jyväskylässä yli 7000 opiskelijan kampuksella.

Sen lisäksi, että oppilaitoksissa tapahtuvalla työskentelyllä uskon voivani jakaa osaamistani enemmän ja laajemmin, olen varma siitä, että työtapa myös opettaa paljon ja vahvistaa omaa ammattiosaamistani merkittävästi. Onhan ”Ihmisellä on kaksi korvaa ja yksi suu ja siinä suhteessa niitä pitää myös käyttää” yksi keskeisimpiä omaa työtäni ohjaavia viisauksia.

Tallennettu kategorioihin Yleinen |  

Työurat pitevät työkykyyn panostamalla

Olen sitä mieltä, että eläkeikää ei tarvitse nostaa, jos työkyvyttömyyseläkkeiden määrää saadaan laskettua. Työviikon pidentäminen on minusta teknistä kikkailua, jolla ei vaikuteta itse asiaan, tuottavuuteen. Asioihin voidaan merkittävästi vaikuttaa, kun työelämässä ja ammatillisessa koulutuksessa, niin nuorten kuin aikuistenkin, panostetaan entistä voimakkaammin terveyden ja hyvinvoinnin edistämiseen ja työkykyä edistävään osaamiseen. Väitän, kunnes toisin todistetaan: Mitä paremmin valmistuvat opiskelijat voivat, sitä paremmin he pärjäävät työelämässä.

Tämän vuoden ensimmäisen puoliskon rohkaisevin ja työmotivaatiotani ylläpitänyt asia onkin Ammattiosaajan työkykypassin kiihtyvä leviäminen ammatillisiin oppilaitoksiin. Ammatillisessa koulutuksessa terveyden ja hyvinvoinnin edistämisen konkreettisena välineenä toimivan Ammattiosaajan työkykypassin keskeisenä tavoitteena on nostaa työkyky ammatillisessa koulutuksessa näkyvään rooliin niin henkilöstölle kuin opiskelijoille. Passin suorittaminen tarkoittaa opiskelijalle ammatillisen perustutkinnon aikana hankittua työkykyosaamista. Passin osaamistavoitteet saavuttanut opiskelija ymmärtää työkyvyn merkityksen osana omaa ammattitaitoaan, ymmärtää työkyvyn merkityksen työnantajalle ja osaa huolehtia oman työkykynsä ylläpitämisestä. Lisäksi työkykytaidot saavuttanut opiskelija osaa toimia omassa työyhteisössään koko yhteisön työkykyä edistäen.

On selvää, että alle 20-vuotias ei kykene ymmärtämään passiin liittyvän työkykyosaamisen merkitystä eläkeiän parempana elämänlaatuna – eläikäänhän on matkaa yli kaksi kertaa siihen asti eletty elämä. Siksi passista on tehty konkreettinen tuote, eli merkintä todistukseen ja erillinen todistuksen liite, jossa on kuvattu työkykypassin sisältö. Passin levitessä ensi lukuvuonna koko valtakuntaan Helsingistä Inariin, sen arvostus myös työelämässä tulee kasvamaan.

Työkykytaidot ja työkykypassin merkitys tulevat työelämän muutosvauhdissa koko ajan kasvamaan. Ammatit muuttuvat merkittävällä tavalla, osa ammateista häviää ja uusia syntyy. Taito oppia uutta ja sopeutua muutokseen on yksi arvoikkaimmista työelämän taidoista. Taito kehittyy osana työkykypassin osaamistavoitteiden saavuttamista.

Kirjoitin joulukuussa 2014, että työkykypassi tulee lukuvuonna 2015 – 2016 olemaan käytössä laajemmin kuin koskaan aikaisemmin sen historiassa. Nyt olen siitä entistä varmempi. Mission is possible: ammatilliset oppilaitokset kantavat yhteiskuntavastuunsa työkykyisten ammattilaisten kouluttajina ja työelämään valmistuvat nuoret osaavat huolehtia työkyvystään työuran alusta alkaen. Yhteiskunnallisesta kestävän kehityksen näkökulmasta työkykyisyyden pitäisikin olla keskeinen tulosmittari ammatillista koulutusta arvioitaessa.

Työuria ei siis jatketa lyhentämällä koulutusta työuran alussa tai teknisellä eläkeiän nostolla loppupäässä, vaan panostamalla koulutuksen ja työelämän sisältöihin. Työkykypassin osaamistavoitteiden saavuttaminen on konkreettinen keino edistää sujuvia siirtymiä koulutuksesta työelämään ja askel pidempiin työuriin työelämän uudistumisen jatkuvissa pyörteissä. Tiukassa taloudellisessa tilanteessa työkykytaitojen opetus ja ohjaus voisi olla myös uusi mahdollisuus ammatillisten oppilaitosten ja työelämäkumppaneiden yhteistyölle.

Oman työkykyni ylläpitämiseksi, jätän keväällä harventuneet hajatelmat hautumaan ja siirryn lomalaitumille. Aion ylläpitää ja kehittää sosiaalisia suhteita ja ilmaisutaitoja rastiviikolla ja ruudintuoksuisella ampumaradalla sekä rauhoittaa mieltä  viidakkopuutarhassa askartelemalla.

Tallennettu kategorioihin Yleinen |  

Älä yleistä – ihmistyötä tehdään persoonalla

Otsikko on muistutus itselle. Huomaan usein yleistäväni asioita, organisaatioita, ammattikuntia tai ihmisryhmiä aivan liian yleisellä tasolla. Oman työni arjessa tyypillisiä yleistyksiä ovat amisnuoret, opettajat, opiskeluhuollon henkilöstö ja kolmannen sektorin toimijat. Nimikkeet ovat toki yhdistäviä tekijöitä ihmisille, mutta millaisia he ovat ihmisinä ja miten he työskentelevät on paljon yksilöllisempi asia.

Huhtikuun lopussa ja toukokuun alussa järjestetyt SAKUstars ja Taitaja-tapahtuma herättelivät minua asiassa, sillä molemmissa tapahtumissa olin mukana järjestämässä osastoa, jonka tavoitteena oli tukea opetus- ja ohjaushenkilöstön työtä. SAKUstarsin osallistujia yhdisti ammattiin opiskelu ja kulttuuriharrastus. Opiskelumenestyksellä ei sinälläään ollut tapahtumassa merkitystä, kilpailusuoritukset arvioitiin kilpailulajeihin kuuluvin kriteerein mm. laulu-, soitto-, tanssi- tai esittämistaidon perusteella. Taitaja-kilpailun osallistujia yhdisti ammattiin opiskelun lisäksi se, että he ovat oman alansa huippuosaajia. Kilpailulajeissa oli mukana 8 karsinnoista finaaliin päässyttä kilpailijaa, jotka kolmen päivän ajan suorittivat oman ammattinsa työsuorituksia täydellisyyttä hipoen. Arvioinnin kohteena olivat tietenkin työn jälki, työsuorituksen ergonomia, työturvallisuus ja kestävän kehityksen huomioiminen.

Opiskelijoiden tukena molemmissa tapahtumissa oli suuri joukko opetus- ja ohjaushenkilöstöä. SAKUstarsissa henkilöstön enemmistö oli yhteisten aineiden opettajia ja opiskelun tukihenkilöstöä, kun Taitajassa henkilöstön enemmistö oli luonnollisesti ammattiaineiden opettajia. Henkilöstöä yhdistävänä tekijä aistin aidon innostuksen, perehtyneisyyden, halun kehittää itseä sekä opiskelijoiden taitoja ja tietenkin ylpeyden edustamaansa oppilaitosta ja koulutuksen järjestäjää kohtaan. Tuen ja kannustuksen määrän pystyi sivustaseuraaja havaitsemaan niin kilpailupaikoilla kuin majoituspaikoillakin.

Taitaja-tapahtuman jälkeisellä viikolla osallistuin Läpäisyn tehostamisen ohjelmaan liittyvään seminaariin, joka kokosi ohjelmaan kuuluvien hankkeiden toimijat yhteen. Opetuksen, ohjauksen ja koulutuksen kehittämisen innostus ja nuorista välittämisen ilmapiiri oli käsin kosketeltava.

Samaisena muutaman viikon ajanjaksona olen lukenut maakuntalehtien artikkeleita siitä, kuinka ammatillisessa koulutuksessa opiskelijat pääsevät liian helpolla, tunteja perutaan, opettajat eivät välitä opiskelijoista ja oppisopimuskoulutus on ratkaisu kaikkiin ongelmiin.

Juju on jälleen siinä, että negatiivisella asialla ja uutisella saa helpommin julkisuutta kuin positiivisella työllä ja tuloksella. Kun opettaja on agressiivinen tai opiskelijat uhkailevat opettajia, asiasta kirjoitetaan isoja lööppejä. Olisi korkea aika kääntää asia toisinpäin ja nostaa esille onnistumisia. Meillä on koulutuksen kentällä, kuten kaikilla muillakin aloilla motivoituneita oman työn ja työyhteisön kehittäjiä. Kaikilla aloilla ja kaikissa työyhteisöissä on ihmisä, jotka toimivat kyseenalaistajina ja epäilijöinä. Heidänkin rooliaan pitää arvostaa, sillä eihän kehittymistä tapahtuisi, jos kaikki yhteisössä olisivat kaikista asioista samaa mieltä.

Maakuntamediat nostavatkin kiitettävästi esiin myönteisiä uutisia, mutta valtakunnallisella tasolla negatiivisuus on monin verroin arvokkaampaa kuin positiivisuus. Omasta mielestäni olen positiivuutta ylläpitänyt tähänkin asti. Tästä eteenpäin lupaan myös olla yleistämättä asioita – etenkin negatiivisten ilmiöiden kohdalla.

Tallennettu kategorioihin Yleinen |  

Tulosmittarit uusiksi ja opettajat vuosityöaikaan

Toisen asteen ammatillinen peruskoulutus on suuressa murroksessa. Elokuussa astuvat voimaan ammatillisen koulutuksen lakiin tehdyt muutokset, jotka koskevat tutkintojen perusteita. Ammatillisen peruskoulutuksen kaikissa tutkinnoissa otetaan käyttöön uudet opetussuunnitelmat, joita parasta aikaa valmistellaan. Uudistuksen keskeinen viesti on osaamisen korostaminen ja sen tunnistaminen. Osaamistahan  voi hankkia myös opetuksen ulkopuolella. Tutkinnot eivät enää muodostu perinteisistä eri oppiaineiden kursseista, vaan laajemmista työelämälähtöisistä kokonaisuuksista. Muutos haastaa opettajat käyttämään kaikkia pedagogisia taitojaan. Toisaalta uudistus kannustaa entistä monipuolisempien opetusmenetelmien käyttöön, tiimiopettajuuteen ja myös opiskelijoiden keskinäisen vertaistuen aikaisempaa parempaan hyödyntämiseen. Hieman kärjistäen perinteistä koululaitosta voidaan kuvata paikkana, missä vieressä istuvalla kaverilla saattaa olla tarvittava tieto, mutta kysyminen ja neuvominen on kielletty. Uudistuneessa oppilaitoksessa ilmapiiri on toisenlainen. Kysymys on kuitenkin niin suuresta ajattelutavan muutoksesta, että tutkintouudistuksen erinomaisten tavoitteiden saavuttaminen ei tapahdu hetkessä.

Tutkinnoille ja tutkinnon osille ei ole määritetty tuntikehyksiä. Se tarkoittaa käytännössä sitä, että opettajat muodostavat opetustiimejä ja suunnittelevat koulutuksen annettujen osaamistavoitteiden mukaisesti jakaen käytössä olevan opetusresurssin tiimin kesken. Opetuksessa tulisi huomioida myös, että opiskelijoille annetaan mahdollisuus osoittaa omaa osaamistaan siten, ettei jo hankittua osaamista tarvitse opiskella tuplasti. Vastaavasti pitäisi olla järjestettynä lisättyä lähiopetusta tai ohjausta pienryhmissä opiskelijoille, jotka eivät ehdi omaksua asioita ja saavuta osaamistavoitteita keskimääräisessä ajassa. Teoriassa tämä voisi tarkoittaa jokaisen opiskelijan yksilöllistä opintopolkua, mutta eiköhän käytännössä täysin yksilöllisiä polkuja synny muutama ja pääosin opetus tapahtuu pienryhmissä. Nopeasti edistyville tulee tarjota enemmän työvaltaista opiskelua tai erityisvalmennusta (ns. huippuosaajan polku). Keskitie on se mitä suurin osa kulkee ja lisäksi järjestetään opetusta ja ohjausta, jolla varmistetaan kaikkien oppiminen.

Jo pitkään on puhuttu siitä, että oleellista on oppiminen, ei opetus. Kuitenkin opettajien palkkauksen perusteena on annettu opetus pidettyjen tuntien perusteella. Nyt käyttöön tulevaa osaamispistettä tiedän monen yrittäneen määrittää erilaisin kaavoin opetusajaksi. Tästä tuskasta päästään, kun ammatillisessa koulutuksessa siirrytään mahdollisimman nopeasti opettajien vuosityöaikaan. Se edistäisi muutenkin  tutkintouudistuksen tavoitteiden saavuttamista.

Opetusalan tulosmittareina on yleisesti pidetty PISA-tuloksia ja ammatillisessa koulutuksessa on ollut erilaisista mittareista johdettuja kaavoja, joilla koulutuksen järjestäjille on maksettu tuloksellisuusrahaa.

Koko koulutusalan tuloksia olisi hyvä tarkastella laajemmin hyvinvointi-indikaattorien ja tilastollisten hyvinvointimittarien avulla. Niillä tuloksilla on nimittäin merkittävä vaikutus kansantalouteen. Olen tarkastellut tilastoituja työkyvyttömyyseläkkeitä sekä laskelmia liikkumattomuuden kustannuksista. Tarkastelun tuloksena olen entistä vakuuttuneempi perusopetuksen Liikkuva koulu -ohjelman ja toisen asteen koulutuksessa työkykypassin jatkuvan kehittämisen tarpeellisuudesta. Kun kouluissa ja oppilaitoksissa kiinnitetään riittävästi huomiota terveyden ja hyvinvoinnin edistämiseen, voidaan merkittävästi lisätä opiskelijoiden mielen hyvinvointia ja vahvistaa liikunta- ja tukielimiä. Näin myös opiskelijan tietojen ja taitojen käyttöikä kasvaa – koulutustuotteen takuuaika pitenee.

Vaalien alla toisen asteen asteen kouluksen järjestämistä ja rahoitusta koskeneet lakialoitteet hylättiin. Asiat nousevat varmasti uudelleen esille uuden eduskunnan ja hallituksen aloittaessa työnsä. Minusta rahoitukseen suunnitellut linjaukset olivat kannatettavia. Kasvattaisin perusrahoituksen osuutta, mutta säilyttäisin tulososuuden riittävän isona kannustavuuden takia. Toivoisin myös koulutuksen järjestäjien tulosperusteiseen rahoitukseen keskeiseksi tekijäksi sitä, kuinka terveitä ja hyvinvoivia opiskelijoita heiltä valmistuu ja mikä on henkilöstön terveyden ja hyvinvoinnin tila. Tällä olisi vaikutusta kuntien ja valtion sosiaali- ja terveysbudjettiin pidemmällä aikavälillä.

Tallennettu kategorioihin Yleinen |  

Kulttuuri on mielen hyvinvoinnin rakennusaine

Huhtikuu on ollut melkoisen vauhdikas kuukausi. Hajatelmien kirjaaminen on reissujen lomassa jäänyt tekemättä, mutta kun mielessä on tärkeä hyvinvoinnin edistämisen näkökulma, on se syytä kirjata heti talteen.

Vuoden yksi kohokohdista on jälleen eletty. Ammattiin opiskelevien kulttuurikilpailu SAKUstars teki aikaisempien vuosien tapaan vaikutuksen ja osoitti jälleen, miten upeita luovia nuoria meillä Suomessa on. Tapahtuma oli myös arjen esimerkki monikulttuurisesta nuorisotapahtumasta ilman rasistisia lieveilmiöitä. Kulttuuriharrastukset yhdistävät aivan samalla tavalla kuin urheiluharrastukset.

SAKUstars näyttäytyy kilpailutapahtumana, jossa nuoret kilpailevat monessa eri lajissa, joihin he osallistuvat harrastajina edustaen omaa oppilaitostaan ja myös omaa ammattialaansa. Kilpailusuoritukset ovat kuitenkin vain jäävuoren huippu.

Tapahtuman toteuttaminen ei olisi mahdollista ilman opiskelijoiden osallistumista kaikkiin järjestelyjen osa-alueisiin. Opiskelijat työskentelevät kisatoimistossa, palvelupisteissä, liikenteen ohjaajina, järjestysmiehinä, juontajina ja erilaisissa viestinnän tehtävissä. Lisäksi lavat ja lavatekniikka rakennetaan opiskelijatyönä. Nuorten järjestäessä nuorille, tapahtumasta tulee nuorten näköinen. Todellisen tapahtuman suunnittelu ja järjestäminen sekä oman työn tuloksen näkyminen osana isoa kokonaisuutta on motivoiva tapa oppia. Tapahtuman myötä jokainen järjestelytehtäviin osallistuva oppii tärkeitä työelämän taitoja.

Vaikka kyseessä on kilpailu, tapahtuman ilmapiiri on kaikkia kannustava. Luonnollisesti osallistujia jännittää eri tavoin, mutta aivan upealla tavalla osallistujat tsemppaavat toisiaan. Mukana olevilla huoltajilla on hyvä yhteishenki, vaikka eri joukkueisiin kuuluvatkin. Vaikka huoltajien päivät ovat pitkiä ja vastuu painaa eri tavalla kuin oppilaitoksen arjessa, väittäisin tapahtuman silti lisäävän työhyvinvointia.

Tapahtumaan kuuluvat kavalkadi ja päättäjäiset ovat osoittautuneet erinomaisiksi yhteisöllisyyttä lisääviksi tuokioiksi. Kun noihin kahteen ohjelmaosioon valitaan kilpailusuorituksen perusteella sykähdyttäviä esiintyjiä, he usein improvisoivat yhteisiä ohjelmanumeroita yli lajirajojen ja saattaapa lavalle saada kutsun myös kanssakilpailija yleisön joukosta. Yhdessä kun esitykseen saadaan vielä enemmän annettavaa yleisölle.

Kilpailua parempi määritelmä tapahtumalle on kulttuurifestivaali, jollaisia soisi järjestettävän myös alueellisina tapahtumina. Tapahtumat voidaan toteuttaa osana opintoja, sillä niin paljon niiden järjestämiseen tarvitaan erilaista ammatillista osaamista. Myös esiintymistaito on tänä päivänä tärkeä työelämätaito kaikilla aloilla. Tapahtumat ja niihin tähtäävä harjoittelu ovat erinomainen tapa lisätä oppilaitoksissa kaikkien viihtyisyyttä ja yhdessä tekemisen kulttuuria.

YouTubesta googlaamalla ”sakustars2015” löytyy useita hyvin tehtyjä videoklippejä, joiden avulla saa käsityksen tapahtuman monipuolisuudesta ja aavistuksen tunnelmasta.

Sen lisäksi, että kulttuuriharrastukset edistävät ihmisen hyvinvointia, on tärkeää huolehtia myös kulttuurialan ammattiosaamisesta. Pohjolan Sanomat toteutti kulttuuriviestinnän uroteon julkaisemalla Pop&Jazz Konservatorio Lappian kevään suurproduktion ”Iso Joki Tulvii”  verkkosivuillaan. Nyt myös Tampereella pääsi nauttimaan kulttuurialan opiskelijoiden upeasta esityksestä. Taltiointi löytyy Pohjolan Sanomien sivuilta.

Tallennettu kategorioihin Yleinen |  

Luukut kiinni ja palvelut arjen areenoille

Koen olevani palvelualalla, mutta työhöni kuuluvia palveluja ei haeta eikä tarjoilla luukulta. Palvelutiski työhöni toisinaan kuuluu, mutta kuten useimmat minun kanssani työtä tehneet tietävät, tiski on helposti siirreltävä ja kulkee mukanani paikasta toiseen. Samoin toimistoni on mukana repussani. Teen suurimman osan työstäni vierailemalla oppilaitoksissa sekä osallistumalla erilaisiin koulutustilaisuuksiin ja kehittämistyöpajoihin. Kiinteällä toimistolla tehtäviin töihin kuuluvat töiden hallinnollinen suunnittelu, dokumentointi ja talouden seuranta.

Olen liikkuessani havainnut, että myös oppilaitoksissa, kuntayhtymissä ja jopa kuntaorganisaatioissa  on siirrytty liikkuvampien palvelujen suuntaan ja suuntaus näyttäisi jatkuvan kiihtyvällä nopeudella. Puhetta yhden luukun palvelujen tuottamisesta ei pidetä enää tärkeänä. Enemmän puhutaan asiakaslähtöisistä matalan kynnyksen palvelumalleista. Palvelujen tuottamisessa ollaan hitaasti, mutta varmasti etenemässä aitoon asiakaslähtöiseen työskentelyyn. Sekös minun mieltäni lämmittää.

”Luukku” mielletään yleisesti kiinteäksi rakenteeksi tietyssä paikassa, johon pitää mennä saadakseen palvelua. ”Palvelu” on jokainen palvelua tuottava henkilö ohjatessaan ryhmää tai yksilöä kasvokkain tai teknisten välineiden avulla. Nykyteknologia, erityisesti mobiililaitteiden kehitys ja sosiaalinen media, ovat lisänneet mahdollisuutta tuottaa ja saada ohjaus- ja tukipalveluja riippumatta palvelun tuottajan ja tarvitsijan fyysistä sijaintipaikoista. Suuntauksessa on toki olemassa varjopuolia ja uhkatekijöitä, mutta vielä enemmän mahdollisuuksia.

Nuorten opintoja, terveyttä ja hyvinvointia edistävissä palveluissa – erityisesti yhteisöllissä ja erilaisia ongelmia ennaltaehkäisevissä palveluissa – on tärkeintä palvelujen saatavuuden helppous. Niinpä keskittämisen sijaan palveluissa on tärkeää niiden jalkautuminen sinne, missä asiakkaat ovat. Oleellista on myös palvelujen näkyväksi tekeminen. Isompien kaupunkien haasteena ovat hallinnon rajat ja erilliset virastot, joissa työtä yleisesti tehdään vastaanottotyöhön perustuvilla työmenetelmillä. Asiakas liikkuu ja palvelut pysyvät paikallaan. Pienemmissä kaupungeissa ja kunnissa on yleisempää, että kaikki toimijat tuntevat toisensa ja asioiden hoitaminen on usein helpompaa ja asiakkaan tarvitsee siirtyä lyhyempiä matkoja. Luukut ovat lähempänä toisiaan.

Kehitettäessä toisen asteen opiskelijoille erilaisia ohjaus- ja opiskeluhuollon palveluja näen tärkeänä, että kehittämisessä keskitytään luukkujen sijasta työtapojen ja toimintamallien kehittämiseen. Palvelu on vuorovaikutusta ohjaajan ja opiskelijan välillä. Se on myös toimijoiden välistä verkostoyhteistyötä ja kaikkien palvelujen liikkuvuuden ja jalkautumisen lisäämistä.

Kun arvioin niitä ohjauksen ja opiskeluhuollon kehittämishankeita, joihin olen osallistunut, tunnistan kaikki enemmän tai vähemmän korjaavien toimenpiteiden kategoriaan kuuluviksi. Hankkeiden kohteena ovat olleet opiskelijat, joilla on arvioitu olevan vähintään ennuste tai yleisimmin selkeä uhka opintojen keskeyttämisestä heikon opiskelukykyvyn tai oman terveyden ja hyvinvoinnin ylläpitämisen puutteellisten tietojen ja taitojen johdosta. Hankkeita, joissa lähtökohtana olisi opiskeluhuoltolain mukaisesti koko yhteisön hyvinvoinnin edistäminen on hyvin vähän.

Parin seuraavan viikon aikana onkin omassa työssäni mielenkiintoinen vaihe. On olemassa idea yhteisöllisen opiskeluhyvinvoinnin monialaisen ja -ammatillisen toimintamallien kehittämisestä, niiden juurruttamisesta ja mallintamisesta. Keskeistä on tuottaa malleja, joilla koulutuksen järjestäjien, kuntayhtymien ja kuntien kustannusvaikutus pysyisi nollatasolla. Eli olemassa olevin resurssein entistä laadukkaampaa yhteisöllistä opiskeluhuoltoa vahvistamalla verkostoja ja uudistamalla työmenetelmiä. Nyt ideasta pitäisi muodostaa hankesuunnitelma ja hankehakemus, jolla rahoittajat vakuutetaan rakenteisiin pureutuvan hankkeen tarpeellisuudesta ja onnistumisen mahdollisuuksista.

Valmisteilla oleva hanke kohdennetaan Keski-Suomen maakuntaan. Tavoiteltujen tulosten saavuttaminen ja tulosten hydöyntäminen valtakunnan tasolla vähentää pitkässä juoksussa sosiaali- ja terveysalan korjaavien toimien kustannuksia merkittävästi koko maassa.

Tallennettu kategorioihin Yleinen |  

Miksei oppilaitoksen aulassa soi blues, jazz ja rock´n roll

Osallistuin torstaina Turussa järjestettyyn ”Sairaan Terveen hyvä oppilaitos -seminaariin”. Seminaarin järjestäjinä toimivat Lounais-Suomen aluehallintovirasto ja Turun kaupunki. Kuten jo aikaisemmin (8.1.2015) olen kirjoittanut, Turun seudulla rakennetaan eri hallinnon aloja yhdistäviä siltoja ja kehitetään uudenlaista nuorten terveyden ja hyvinvoinnin edistämisen toimintakulttuuria.

Kutsu seminaariin kuulemaan esityksiä ja pitämään seminaarin päätteeksi kommenttipuheenvuoro otsikolla ”Miltä tämä kuulostaa?”, lämmitti mieltäni kovin ja kun kerran seminaarissa muistiinpanoja tein, niin jaanpa ne tätä kautta myös blogini lukijoille.


Kulttuuri- ja liikuntajärjestön edustajana mieltäni lämmittivät niin sisältö kuin toteuttamisen tyyli. Puheita on tehostettu musiikin ja näytelmän keinoin. Lisäksi opiskelijoiden ääni on seminaarin aikana kuulunut ja heidän näkökulmiaan on tuotu hyvin esille. Seminaarin herättämä ensimmäinen kysymykseni onkin; miksei oppilaitosten auloissa soi blues, niinkuin se soi tämän seminaarin aikana lisäten meidän kaikkien viihtyvyyttä? Opetushenkilöstön, ohjaajien ja opiskelijoiden heittäytyminen erilaisiin rooleihin voisi tuoda ihan uutta ulottuvuutta oppilaitosten arkeen.

Tämän seminaarin toinen pääjärjestäjä, Lounais-Suomen AVI, on siirtymässä valvojasta ja epäkohtiin puuttujasta hyvinvoinnin ja yhteistyön edistäjäksi. Se on hyvä käytäntö, joka on syytä levittää koko maan AVIen keskuuteen. Olen varma, että koulutuksen järjestäjät ja oppilaitokset ottavat uuden toimintakulttuurin ja sen myötä aukeavat mahdollisuudet ilolla vastaan.

Toisen asteen oppilaitoksissa tehdään paljon hyvää työtä opiskeluhyvinvoinnin edistämiseksi. Hyvät käytännöt leviävät parhaiten kolleegojen kohtaamisten kautta. Kohtaamisten innoittamana on internettiin vietyjen tietojen hyödyntäminen paljon helpompaa, kuin pelkkien hakusanojen avulla tapahtuva etsiminen ja soveltaminen. Tämän seminaarin kaltaisille tilaisuuksille on ilmeinen tarve. Onkin toivottavaa, että AVI jatkaa näiden tilaisuuksien järjestämistä ja Turun lisäksi alueen muutkin kaupungit ja kunnat haluavat olla mukana tapahtumien järjestämisen kumppaneina.

Tänään seminaarissa esitetyt käytännöt ovat olleet hyvin käytännönläheisiä. Niitä yhdistävänä tekijänä on siirrettävyys. Kaikki esitetyt toimintamallit ja hyvät käytännöt ovat siirrettävissä erilaisiin oppimisympäristöihin ja oppilaitoksiin. Esitysten myötä käytännöt saivat myös kasvot, joka osaltaan  madaltaa yhteydenottamisen kynnystä. Kohtaamisen ja tutustumisen kautta verkkoalustojen ja -sivujen käyttökynnyskin madaltuu.

Esitetyt hyvät käytännöt ja toimintamallit on kehitetty ammatillissa oppilaitoksissa. Ne soveltuvat aivan varmasti myös lukioihin. Toisen asteen opiskelijoiden tasa-arvoisen terveyden ja hyvinvoinnin edistämisen näkökulmasta onkin mietittävä, miten kehittämishankkeisiin rutinoituneiden ammattioppilaitosten hyviä käytäntöjä voidaan levitettää myös yleissivistävän koulutuksen oppilaitoksiin.

Elämme ajassa, jossa pysyvintä on muutos ja sen kiihtyvä vauhti. Jatkuvassa muutoksessa ja epävarmuuden sietämisessä ovat terveyttä ja hyvinvointia sekä opiskelu- ja toimintakykyä lisäävät tiedot ja taidot arvokasta pääomaa ja niiden merkitys toisen asteen koulutuksessa kasvaa koko ajan. Hyvinvoiva opppimisympäristö rakennetaan pienistä palasista. Tärkeää onkin, että palaset todellä liittyvät toisiinsa ja muodostavat kokonaisuuden.

Seminaarista sain runsaasti eväitä eteenpäin vietäväksi. Toivottavasti myös te osallistujat löysitte paloja oman työnne arkeen.

Tallennettu kategorioihin Yleinen |  

Opetus, ohjaus ja niiden arviointi

Opiskelijapalvelukeskuksia rakennettaessa ja niiden toimintatapoja kehitettäessä
voitaisiin hyödyntää ja soveltaa jo 1970-luvulla Floridan valtionyliopistossa
opiskelijoiden päätöksenteon avuksi uravalintakysymyksissä kehitetyn
CIP (cognitive information processing)- prosessin menettelytapoja (Sampson,
Reardon, Peterson & Lenz 2004). Erityisissä ura- ja ohjauskeskuksissa asiakkaan
tai opiskelijan vastaanottaa henkilö, joka esittää ensimmäisenä kysymyksen
” Mikä tuo sinut tänne tänään?” Vastauksesta riippuen asiakas ohjataan
sopivan asiantuntijan puheille tai mahdollisesti itsepalvelupisteeseen, josta
löytyy tietoa mm. opintoihin, opintotukeen, asumiseen tai terveydenhoitoon
liittyen. Tarkoituksena ei ole luoda byrokraattisia ja monimutkaisia palvelupisteitä,
vaan matalan kynnyksen paikkoja, eräänlaisia ”opiskelijahuollollisia
myymälöitä”, joihin opiskelija voi tulla ”vain katselemaan” tai, niin halutessaan,
palveltavaksi.

Lainaus on Seija Koskelan vuonna 2013 julkaistusta väitöstutkimuksesta ”Mie teen vain oman työni”. Kuluneen talven aikana tekemieni havaintojen perusteella näyttäisi siltä, että tuo yksi tutkimuksen tuloksiin perustuvista käytännön toimenpide-ehdotuksista olisi ottamassa varsin laajasti tuulta purjeisiin.

Arvioni perustuu kuluneella viikolla eri yhteyksissä käymiini keskusteluihin opetuksen uusista muodoista, osaamisen arvioinnista, oppimaan ohjaamisesta ja opinto-ohjauksesta. Suomalaisessa koulutusjärjestelmässä opetus ja ohjaus ovat erotelleet eri ammattikuntia ja niihin pätevöittävää koulutusta. Tästä johtuen ohjauksesta on tullut aliarvostettu käsite. Muutosoraakkelina kehoitan tässäkin asiassa valmistautumaan nopeaan muutokseen.

Se ei silti vähennä pedagogisen osaamisen tarvetta tai arvostusta – päinvastoin. Korkean teknologian tietoyhteiskunnassamme opetus ja ohjaus painottuvat koko ajan voimakkaammin konstruktivistisiin ja sosiokonstruktivistisiin oppimiskäsityksiin. Opetuksen ja ohjauksen toteuttaminen siten, että opiskelijoiden vastuu omasta oppimisesta toteutuu ja opetusta ja ohjausta annetaan erilaiset oppimistyylit huomioiden edellyttää pedagogista osaamista. Tiedon käsittelyn ja välityksen jatkuva ja koko ajan nopeutuva muutos on jo itsessään haaste, johon  samalla intensiteetillä muuuttuva työelämä tuo ammatillisen koulutuksen opetukseen sekä opinto- ja uraohjaukseen liikkuvia lisäosia.

Tämän talven aikana osallistun opinto-ohjauksen arvioinnin työkaluksi tarkoitetun kyselyn kehittämiseen. Arvioinnin haaste on se, etteivät tiedot ja taidot siirry lähetettäessä vaan vastaanotettaessa ja käyttöön otettaessa. Arvioinnissa on siis tarkasteltava ohjauksen määrää, sisältöjä, työtapoja, vuorovaikutusta ohjaajan ja ohjattavan välillä, ohjaajan ja ohjattavan kokemuksia ja käyttäytymisen muuttumista sekä kaikkien tekijöiden keskinäisiä vaikutuksia toisiinsa. Tarvitaan aika monta kysymystä.

Kysymysten asettelussa on ollut vaikeuksia rajata opinto-ohjaus ja opetuksessa annettava ohjaus toisistaan. Tulevaisuudessa raja hämärtyy entisestään. Opinto-ohjauksen ja opetuksessa annettavan tai saatavan ohjauksen erottaminen niiden määrän ja laadun arvioimiseksi on siten aikaisempaa vaikeampaa niin henkilöstölle kuin opiskelijoillekin. Tarvitseeko niitä tulevaisuudessa edes erotella?

On syytä valmistautua ohjauksen kyselyn osalta siihen, että yhdellä kyselyllä jatkossa kysytään ohjauksesta kokonaisuutena ja arvioidaan  koko henkilöstön ohjaustaitoja ja ohjauksen onnistumista. Kyselyä rakentavassa työryhmässä on keskusteltu myös siitä, että laajaa kyselypatteri on tärkeä rakentaa, mutta eihän sitä tarvitse kerralla asettaa vastattavaksi. Oleellisempaa on jatkuva seuranta ja kehittäminen.

Kuten kehittämisessä aina, myös palautteen keräämisessä ja hyödyntämisessä tulee katseet suunnata tulevaisuuteen. Mobiiliteknologia kehittyy koko ajan ja uusi 5G-teknologia tekee tuloaan. 2020-luvulle siirryttäessä meillä on jälleen uusia välineitä ja toimintatapoja sekä entistä nopeampia ja luotettavampia tapoja tiedon keräämiseen, arviointiin ja palautteiden antamiseen.

  • Mie teen vain oman työni -Toimintatutkimus moniammatillisen
    yhteistyön ja ohjausosaamisen kehittämisestä

    Seija Koskelan väitöstutkimus 
    Jyväskylän yliopisto, kasvatustieteiden tiedekunta 2013

 

Tallennettu kategorioihin Yleinen | Avainsanoina , , , , |  

Politiikan pitäisi olla yhteisten asioiden hoitamista, ei teatteria

Kulttuurijärjestön työntekijänä päätin heittäytyä teatterikriitikoksi, koska vallan kabineteissa ryhdyttiin esittämään yhteiskunnallista toisen asteen opiskelijoiden terveyttä ja hyvinvointia haittaavaa improvisaatiota. Pohdin tämän arvostelun julkistamista viikon verran. Ajankohtaisuus kärsi, mutta itse asia ei ole vanhentunut.

Vaalikauden 2011 – 2015 viimeisellä viikolla toisen asteen koulutus sai näkyvyyttä kaikissa mahdollisissa medioissa. Eduskunnassa järjestettin näyttävä vaalifarssi, jota koulutuksen kentällä seurattiin suurella mielenkiinnolla. Arvokkaimmilla aitiopaikoilla istuivat toisen asteen opiskelijat. He ovat päättämättömyyden ja poliittisten pisteiden kalastelun suurimmat häviäjät.

Valtion heikon taloustilanteen johdosta koulutuksestakin on viime vuosina ollut pakko leikata. Sitä asiaa en tässä arvioinnissa kritisoi. Kun rahaa ei ole, niin sitä ei ole. Valtioneuvoston kehysriihissä oli siis päädytty 260 miljoonan euron leikkauksiin, joiden seurauksena laadittiin kolme erillistä lakiesitystä, jotka koskivat järjestämisoikeuksia ja rahoitusta. Vaalikauden viimeisellä  viikolla ei siis kaadettu koulutuksen säästöjä, vaan lakiesityksiä, jotka oli laadittu jo tehtyjen leikkausten toteuttamiseksi hallitusti.

Ammatillisen koulutuksen kentällä harjoitus ei ollut mitenkään uusi ja ihmeellinen. Koulutuksen järjestäjäverkko on viimeisen kymmenen vuoden aikana harventunut joka vuosi fuusioiden myötä. Oppilaitosverkko on silti pysynyt kohtuullisen kattavana. Koulutuksen järjestäjä ja oppilaitos kun ovat kaksi ihan eri asiaa. Asia näyttäisi usein unohtuvan monelta tasavallan korkeinta päätösvaltaa käyttävältä kansanedustajalta ja kuntapäättäjältä. Eikä asia ei ole itsestään selvä ihan kaikkien tutkimuslaitosten asiantuntijoillekaan, joita kuitenkin kuullaan asiantuntijoina lakien valmisteluvaiheessa.

Rakenne- ja rahoitusuudistus eteni valitettavan hitaasti ja taas tuli kiire. Paketin ensimmäinen osa, vapaan sivistystyön koulutusta koskevien lakien muutokset etenivät maaliin juuri ennen helmikuun puolta väliä. Sitten rupesi kohina käymään. Ammatillista- ja lukiokoulutusta koskeva rakenneuudistus koettiin uhkaksi pienten kuntien lukioiden itsenäisyydelle. Hallinnollisen päätösvallan mahdollinen menettäminen tulkittiin suoraan lukion lopettamispäätökseksi. Käsikirjoitus ohitettiin ja kuiskaajat vaiennettiin. Näyttämöllä esitettiin improvisaatioita ja monologeja, joilla voisi hyvin tulla palkituksi vuoden 2015 Thalia-gaalassa. Jos lakiesitykset eivät olisi koskeneet lukioiden järjestämislupia olisi lait koputeltu läpi kaikessa hiljaisuudessa.

Nyt esitetyn näytelmän loppunäytös ei todellakaan imartele esittäjiä; ei hallituspuolueiden eikä opposition edustajia. Yhtenäisenä pysyessään hallitus olisi saatettu taputtaa näytöksen jälkeen jopa uudelleen lavalle kumartamaan, mutta keskinäinen riitely paljasti, etteivät edes hallituspuolueiden näyttelijät olleet lukeneet käsikirjoitusta tai heillä oli siitä ihan eri versiot. Oppositio keräsi pisteitä, mutta osoitti täydellisen asiantuntemattomuutensa toisen asteen koulutuksen ja erityisesti opiskelijoiden arjen tuntemisessa. Lähes narriksi itsensä asetti vihreä puheenjohtaja, joka omien sanojensa mukaan luuli koulutusleikkauksia päättäessään edistävänsä läpäisyn tehostamista. Sellainenkin hanke toki on, mutta ihan eri mittaluokan kehittämistoimi. Siihen myös osoitettiin rahaa, ei leikattu.

”Jokaisen nuoren on voitava suorittaa toisen asteen tutkinto kotoa käsin”
– sinällään tavoiteltava asia, joka ei ole toteutunut aikoihin – edes lukio-opinnoissa saati ammatillisessa koulutuksessa. Ammatillisen koulutuksen keskeskeyttämisen yksi merkittävimmistä syistä on opintojen johdosta toiselle paikkakunnalle muuttaneiden asumiskustannukset. Asuntolapaikan sai 2012 julkaistun selvityksen mukaan 84% sitä hakeneista. Kaikki koulutuksen järjestäjät eivät edes tarjoa asuntolatoimintaa.

”Kuntien kustannuksia on vähennettävä”
-vaatimuksia on esitetty aika ajoin hyvinkin painavin äänensävyin. Nyt kunnille vaadittiin  lukiokoulutuksen järjestämislupaa ehdottomana oikeutena. Monen kunnan kohdalla ei usean tulevan vuoden aikana ole näkyvissä järkevän kokoisen opetusryhmän verran aloittavan ikäluokan opiskelijoita – mitenkähän toteutuu opintojen valinnaisuus?

Juuri, kun kunnat opposition hankkiman voiton turvin olivat saaneet koulutuksen järjestämisen päätösvallan takaisin itselleen, Ylen aamuTV uutisoi kuntien perusopetuksen tietoteknisen opetuksen tason eriarvoistavan lapsia. Kaikilla kunnilla (lue: pienillä) ei ole varaa hankkia riittävää tietotekniikkaa, jotta opetus olisi valtakunnallisesti tasa-arvoista. Ja silti kuntien on saatava toimia lukiokoulutuksen järjestäjänä. Lukiossa sitten kurotaan ero kiinni? Uskoo ken tahtoo.

Poliittisen näytelmän suurin farssi onkin siinä, että vaalien alla omissa maakunnissaan polittisia pisteitä kalastaneet poliitikot eivät piitanneet toisen asteen ammattiin opiskelevista, eivätkä mielestäni ajaneet lukiolaistenkaan etua. He eivät näyttäneet olevan myöskään ajantasalla siitä, miten eri tavalla ammatillinen ja lukiokoulutus on tänä päivänä järjestetty ja toteutettu ja millainen muutos ammatillisen koulutuksen tutkintouudistus on käytännön tasolla.

Nyt esitetyn farssin seurauksena koulutusta jatketaan entisellä rakenteella, entisin rahoitusperustein, mutta huomattavasti pienemmällä budjetilla kuin ennen. Toivottavasti hallituksen muodostaminen tällä kertaa sujuu nopeammin kuin edellisten vaalien jälkeen, sillä kaadettujen lakiesitysten tilalle tarvitaan pikaisesti uusia esityksiä.

Tallennettu kategorioihin Yleinen | Avainsanoina |  

Ääriajattelua ja palapelin palasia

Sisäministeriö julkaisi sopivasti yhteishaun alkaessa raportin toisen asteen oppilaitoksissa ilmenevästä väkivaltaisesta ääriajattelusta. Lööpit saatiin aikaan lukioiden ja ammatillisten oppilaitosten vertailusta. Itse ilmiö, sen laajuus ja selvityksen hyvä pohdintaosuus  jäivät valitettavasti sivurooliin. Tämän viikon lopussa julkaistiin nuorisobarometri, jonka viesti oli nuorten syrjinnän kokemusten yleisyys. Koulut ja oppilaitokset havaittiin syrjinnälle erityisen otollisiksi ympäristöiksi. Näillä kahdella toisistaan erillisillä selvityksillä on selkeä yhteys ja ne heijastavat koko yhteiskunnan tilaa. Oppilaitokset eivät ole yhteiskunnan ilmiöistä irrallisia keitaita. Samoja ilmiöitä on luettavissa työelämäbarometreissa, väestön terveyttä ja hyvinvointia käsittelevissä raporteissa ja tutkimuksissa sekä lehtien yleisönosastoissa ja internetin keskustelupalstoilla.

Ongelmien esiin tuominen ja tiedostaminen on hyvä asia, mutta se on vasta ensimmäinen askel, mikäli asiaan haluaan muutosta. Minä ainakin haluan ja omassa työssäni minulla on mahdollisuus siihen muutokseen vaikuttaa. Oma mottoni on, että ongelmasta puhuminen ei poista ongelmaa, vaan on puhuttava ratkaisuista. Ajankohtaisiin esille nostettuihin ongelmiin on jo olemassa ratkaisuja, joten niiden keksimiseen ei tarvita selvityskomiteoita eikä valmistelevia työryhmiä. Tarvitaan käytännön toimia hyvien käytäntöjen soveltamiseksi erilaisiin tilanteisiin, käytäntöjen edelleen kehittämistä ja tehokasta levittämistä.

Väkivaltaisen ääriajattelun, syrjinnän ja kiusaamisen ennaltaehkäisyn, puuttumisen ja vähentämisen ratkaisu on osallisuutta ja suvaitsevuutta korostavan opiskelu- ja työympäristön kehittäminen. Valtakunnalliset tulokset syntyvät paikallistason toiminnan tuloksista. Kunnissa ja oppilaitoksissa ei tarvitse lähteä etsimään omia toimintatapoja tyhjältä pöydältä, sillä ongelma ei ole uusi eikä se ole tullut yllätyksenä. Tätä faxia osattiin odottaa.

ESR-rahoituskauden 2007 – 2013 Paremmat arjentaidot ja opintojen kautta töihin
-ohjelman useassa OPH:n rahoittamassa hankkeessa kehitettiin nuorten hyvinvointia ja osallisuutta sekä monikulttuurista suvaitsevuutta lisääviä menetelmiä ja tuotettiin aiheisiin liittyvää materiaalia. Lisäksi Turun seudulla perusopetuksen ja toisen asteen koulutuksen nivelvaiheohjauksen kehittämishankkeissa kiinnitettiin erityistä huomiota maahanmuuttajanuorten ohjaukseen. Kaikkien OPH:n rahoittamien PAT 2007-2013
-hankkeiden (27 kpl) tulokset on koottu Arjen arkki -menetelmäpankkiin. Tulokset ovat avoimesti käytettävissä, sovellettavissa ja edelleen kehitettävissä.

Arjen arkin menetelmäpankki paisuu edelleen, kun sinne tallennetaan kuluvan vuoden aikana myös Läpäisyn tehostamisen ohjelmaan kuuluvien hankkeiden tulokset. Oppilaitosten ohella mm. Työterveyslaitos hyödyntää pankkia kaikkien ammatillisen koulutuksen kentälle suunnattujen hyvien käytäntöjen ja materiaalien levittämiseen. Materiaalipankkiin onkin tällä hetkellä tallennettu lähes 300 hyvää käytäntöä terveyden ja hyvinvoinnin edistämiseksi ammatillisissa oppilaitoksissa. ESR-hankkeissa kehitettyjen mallien ulkopuolelta keinovalikoimaan voidaan nostaa RAY:n tuella kehitetty, jo 15 vuotta toiminut Verso – vertaissovittelu. Mielenkiinnolla seuraan myös Omnian ammattiopistossa Espoossa käynnistynyttä vapaaehtoistyön kokeilua.

Aikaisemmin kehitettyjen mallien hyödyntäminen ja niiden jatkojalostus on yksi lempiteemoistani. Yleensä oma roolini erilaisissa kehittämishankkeissa onkin toimia jo keksityn ruudin ja olemassa olevien työkalujen tuojana tai niiden kartoittajana. Yhtenä työni parhaista puolista pidän työskentelyä eri alojen ammattilaisten kanssa. Viimeisen kahden viikon aikana olen kohdannut oppilaitoksissa opetus- ja ohjaustyötä tekeviä Inarista Helsinkiin. Koulutusalan ihmisten kanssa on käyty keskusteluja opetuksesta, opiskeluhuollosta ja henkilöstön työhyvinvoinnista. Oppilaitoksissa tapahtuvan toiminnan kehittämiseen on hyvä hakea käytäntöjä, malleja ja erityisesti yhteistyökumppanuutta myös erilaisista organisaatioista. Niinpä kulunut kaksiviikkoinen on pitänyt sisällään asiantuntijatapaamisia mm. koulutuksen ja liikunnan tutkijoiden sekä pappien kanssa.

Kuten aikaisemminkin olen pohdinnoissani kirjoittanut, työni saattaa vaikuttaa sillisalaatilta, mutta itse koen sen palapelin kokoamiseksi. Aina käsissä oleva palanen ei löydä paikkaansa juuri sillä hetkellä, mutta yleensä tiedossa on palasen liittyminen kuvaan työn edetessä. Hyvinvoivan oppimisympäristön palapelin kokoaminen jatkuu ensi viikolla parin uuden palasen testaamisella muutaman kehittämishankkeen suunnittelulla.

Tallennettu kategorioihin Yleinen | Avainsanoina , , , |  

Instituutiot, auktoriteetit ja gurut vastaan arjen asiantuntevat ahertajat

Olen pitkään ollut sitä mieltä, että useimmissa koulutustilaisuuksissa ja seminaareissa hukataan valtavasti asiantuntemusta ja tämän viikon kokemuksen perusteella olen entistä vakuuttuneempi asiasta.

Alkuviikosta Ylläksellä sijaitsevaan Kuerkievariin kokoontui hieman alle 20 henkilön porukka pohtimaan Lapin alueen ammattioppilaitosten opiskeluhyvinvoinnin nykytilaa ja kehittämistä. Vuosi aikaisemmin oli kokoonnuttu hieman pienemmällä hankeryhmällä ensimmäisen kerran ja nyt oli vuorossa perinteen juurruttaminen.

Tilaisuuden asiantuntijaksi oli kutsuttu opetus- ja kulttuuriministeriöstä teemaan liittyvistä asioista vastaava opetusneuvos. Ministeriö instituutiona lisäsi tilaisuuden arvovaltaa. Siinä kelpaisi minunkin kulttuuri- ja liikuntajärjestön verkostokoordinaattorina pönöttää tapahtuman puheenjohtajana. Osallistujia ilmoittautui kolmen koulutuksen järjestäjän organisaatiosta ja toimenkuvia olivat apulaisrehtori, asuntolaohjaaja, erityisopettaja, kuraattori, lehtori,  opinto-ohjaaja, eli moniammatillinen ryhmä lienee sopiva määritelmä osallistujille.

Kuten tavallista tilaisuuden ohjelma antoi kuvan tiedon jakamisesta ja sen soveltamisesta alueellisiin ja paikallisiin oloihin, mutta tapahtuman toteuttajilla oli takataskussaan myös muita tavoitteita.  Ohjelmaa toteutettiin ensimmäinen 10 minuuttia, ruokailut ajallaan ja päätös aikataulun mukaan. Muuten mopo keuli koko ajan ja  opetus- ja kulttuuriministeriön arvovalta mureni inhimmillisyyden tasolle. Osallistujien palaute oli kuitenkin kiittävä ja ensi vuonna jatketaan….Mistä oli kysymys?

Toki meillä ohjelman sisällöistä vastaavilla oli paljon tietoa ja kokemusta käsitellyistä asioista, mutta olimme tietoisia myös osallistujien kokemuksesta ja halusimme tietää miten asiat käytännössä toimivat ja miten oppilaitoksissa työskentelevät kokevat asiat ja mitä he ajattelevat. Luennoimisen sijaan esitimme asioista paljon kysymyksiä ja puhuimme pykälien sijaan enemmän taustoista ja tahtotiloista. Tilaisuudesta muodostui vuorovaikutteinen ja asioita tarkasteltiin erilaisista näkökumista. Pykälien ja sääntöjen soveltaminen käytännön tilainteisiin toimi punaisena lankana.

Tilaisuus oli siis yhtä aikaa koulutus-, kehittämis- ja kuulemistilaisuus sekä koelaboratorio. Tilaisuuden saamaan hyvään palautteeseen johti osallistujien oma aktiivisuus. Kaikkien osallistujien asiantuntemus saatiin yhteiseen käyttöön. Minulle tärkein anti oli, että me todella tarvitsemme erilaisia tilaisuuksia. Asioiden – erityisesti lakien, asetusten ja määräysten – käytäntöön viemiseksi ei riitä pelkkä tiedon jakaminen, vaan on järjestettävä tilaisuuksia, joissa osallistujamäärä, ohjelma ja käytännön järjestelyt mahdollistavat vuorovaikutuksen ja välittömän pohdinnan käytännön sovelluksista.

Kokemuksesta rohkaistuneena aion jatkossa yhä useammin kehittämistyössä ja erityisesti hyvien käytäntöjen ja mallien levittämisessä panostaa pieniin tapahtumiin, sillä uskon niillä saavutettavan paljon vaikuttavampia tuloksia, kuin osallistujamääriltään suurissa tapahtumissa. Valtakunnallisilla ja alueellisilla massatilaisuuksilla voidaan tiedottaa asioista ja edistää verkostoitumista. Ne ovat myös erinomaisia tilaisuuksia materiaalien levittämiseen. Toiminnallinen kehittäminen ja kehittämistyön hyödyntäminen toteutuu parhaiten tapahtumissa, joissa on mahdollisuus vuorovaikutukseen ja reflektointiin.

En halua väheksyä valtion hallinnossa tehtävää työtä, virastojen asemaa, tutkimusta tai tutkijoita. Päin vastoin arvostus on korkealla, mutta kaikkien työn vaikuttavuuden kannalta on tärkeä nähdä kokonaisuus ja ymmärtää miten tieto muuttuu käytännön toiminnaksi.

Tallennettu kategorioihin Yleinen |  

Ammatillinen koulutus, nuorisotyö ja nuori opiskelija

Tällä viikolla (8/2015) kävin Keudassa, Savon ammatti- ja aikuisopistossa ja Sedussa. Lisäksi oli yksi työkokous, jossa oli mukana kuuden eri koulutuksen järjestäjän henkilöstöä. Keskeisiä teemoja olivat oppisopimuskoulutus, valmentava koulutus (valma), opetussuunnistelmatyö, koulutuksen läpäisyn tehostaminen ja asuntolatoiminta. Kaikkia teemoja yhdistävä tekijä on ohjaus ja nuori opiskelija ohjauksen keskiössä.

Koulut ja toisen asteen oppilaitokset asuntoloineen ovat lasten ja nuorten toimintaympäristöjä. Pitäisi siis olla itsestään selvää, että yhteiskunnan varoilla ylläpidettäviä tiloja, sekä nuorten hyvinvointia edistävää ohjaustoimintaa toteutettaisiin hyvässä yhteistyössä opetus-, nuoriso- ja sotealojen kesken. Valitettavasti siiloutuneessa yhteiskunnassamme se ei kuitenkaan ole ollenkaan itsestään selvää.

Oppilaitosten tulisi olla paikkoja, joissa työskelee monialainen ja -ammatillinen nuorten kasvua tukevien ja ohjaavien aikuisten ammattikunta. Toiminnassa huomioidaan nuorten kasvun tukeminen kokonaisvaltaisesti. Olemassa olevat nuorisotilat ja työpajat tulee liittää oppilaitosten oppimisympäristöjen osiksi. Tässä kohdin kuntien lasten ja nuorten hyvinvontisuunnitelmien laatijoiden ja toteuttajien olisi hyvä tarkastella asiaa niin toiminnan, kuin kustannusten näkökulmasta. Lisäksi kannattaisi ajatella asiaa sijoittamalla nuori opiskelija keskiöön ja omat perinteiset työskentelytavat ja työtilat taka-alalle.

Yhteisöllisyys ja osallisuus ovat muotisanoja, jotka tungetaan nykyisin joka paikkaan. Sanat ovat mukana valtakunnan ja kuntien poliittisissa avauksissa, toimenpideohjelmissa, laatukäsikirjoissa ja erityisesti hanke- ja avustushakemuksissa. Liian usein ne jäävät vain sanoiksi. Olisiko euro jälleen kerran toimiva konsultti – tai tässäkin tapauksessa ne puuttuvat eurot?

Minun käsitykseni yhteisöllisyydestä ja osallisuudesta on, että ne perustuvat kokemukseen. Kokemus syntyy kontaktien ja vuorovaikutuksen seurauksena. Kokea tulevansa kuulluksi, kokea voivansa vaikuttaa, kokea kuuluvansa yhteisöön. Eikö näitä kokemuksia edesauttaisi se, että nuorten kanssa toimivat ammattilaiset ja myös kolmannen sektorin vapaaehtoistoimijat itsekin toimisivat yhteisöllisesti siellä, missä nuoret joka tapauksessa ovat. Taloudellinen tilanne vaikeuttaa opetus- ja nuorisotilojen ylläpitämistä niin tilateknisesti kuin henkilöstön palkkaamisessa. On aika kaataa hallinnon raja-aitoja ja tarkastella asioita asiakkaiden ja palvelujen näkökulmasta.

Perustan omat ajatukseni siihen kokemukseen, mikä minulla on omassa työssäni kohtaamieni erilaisten ammattilaisten kanssa työskentelystä. Konkreettisia näyttöjä voidaan osoittaa mm.Helsingin opetusviraston ja Stadin ammattiopiston toteuttaman ARMI-hankkeen tuloksia ja Tampereella Tredussa käynnissä olevan OIVA-hankeen kokemuksia tarkastelemalla.

Ja ihan lopuksi on vielä pakko ottaa kantaa tietokoneisiin, kännyköihin, internetiin ja sosiaaliseen mediaan. Minulle vuorovaikutus ja kohtaaminen tarkoittavat ensisijaisesti kasvokkain kohtaamista eikä teknisten välineiden kautta tapahtuva kontaktointi tunnu yhtä aidolta. Se ei kuitenkaan tarkoita sitä, etteikö olisi toisenlaista totuutta, joka on yhtä arvokas kuin minun kokemukseni.

Tekniikassa ja nuorisossa on yhteistä se, että molemmat voidaan nähdä ongelmia aiheuttavana uhkana tai mahdollisuutena oman elämän rikastuttamiseen.

Tallennettu kategorioihin Yleinen |  

Muutos ja kiire pitäisi voida pitää erillään

Moni hyvä asia tärvellään turhalla kiireellä. Tai kiireellä tehtyä säädetään ja tehdään monin osin uusiksi useaan kertaan. Erityisen harmillista on ilmiön juurtuminen myös lainsäädäntötyöhön. Kiireellä valmistellut ja käyttöön otetut lait enemmän hämmentävät kuin tuovat tavoitteena ollutta selkeyttä ruohonjuuritason työskentelyyn. Esimerkkinä käytän oppilas- ja opiskelijahuoltolakia.

Oppilas- ja opiskelijahuoltolakia valmisteltiin pitkään. Laki on aivan erinomainen, kun luetaan lakiesityksen yksityikohtaisia perusteluja. Lain valmistelun aikataulu venyi ja käyttöönottovaiheessa tuli kiire. Siitä on seurannut monta mutkaa ja ongelmaa toteuttavalla tasolla. Kokemuksesta voidaan ottaa opiksi.

Lain käsittelyn suunniteltu aikataulu venyi ja laki vahvistettiin eduskunnassa joulukuussa 2013. Laki säädettiin tulevaksi voimaan 1.8.2014. Sinällään hyvä ajankohta ajatellen koulutuksen lukuvuosirytmiä. Lain voimaantulolla oli kuitenkin vaikutusta myös kuntien sivistys-, sosiaali- ja terveystoimien talouteen, joten laki olisi pitänyt säätää tulevaksi voimaan vasta seuraavalle budjettivuodelle. Näin koulutuksen järjestäjinä yleisesti toimivat kuntayhtymät ja kunnat olisivat ehtineet tehdä sekä toiminnan että talouden päätökset riittävällä siirtymäajalla. Palvelujen kattavan saatavuuden siirtyminen puolella vuodella olisi säästänyt kaikkia osapuolia monelta väliaikaisratkaisulta ja ylimääräiseltä työltä.  Kiireessä tehdyt hätäiset päätökset ja sopimukset ovat johtaneet siihen, että niin opiskeluhuollon yhteisöllisten kuin yksilöllisten palvelujen toteutuminen on edelleen monessa oppilaitoksessa puutteellista, kun niitä tarkastellaan lain hengen tarkoittamassa valossa.

Usein koulutusta koskevien siirtymäaikojen venyttäminen olisi tarpeellinen myös siksi, että opetushallinnolla on käytettävissä välineitä lakien ja asetusten viemiseen kentälle hallitusti. Siirtymäaikana voidaan Opetushallituksen valtionapuhankkeissa kehittää ja pilotoida hyviä käytäntöjä uusien lakien käyttöönottoon. Nyt oppilas- ja opiskeluhuollon lain toimeenpanohankkeet käynnistyivät samaan aikaan, kun laki astui voimaan ja koko valtakunnassa kaikilla koulutuksen järjestäjillä oli velvollisuus toimia lain mukaan.

Laki on ollut voimassa yli puoli vuotta. Koulutuksen järjestäjille on luvattu julkaista sekä johtamisen opas, että palvelujen järjestämistä tukeva STM:n, THL:n, OKM:n ja OPH:n yhteinen ohjeistus. Ei ole julkaistu. Tämäkin asia osoittaa, että siirtymäaika on ollut liian lyhyt.

Otanpa vielä talouden näkökulman esille. Se kun valitettavasti vie ja lain henki vikisee. Opiskeluhuoltolaissakin määriteltiin selkeästi, että oppilaitoksen sijaintikunta on velvollinen järjestämään palvelut, mutta ei kirjoitettu lauseeseen pistettä! Ilmeisesti STM:n käytäntöjen mukaisesti lakiin kirjattiin oppilaitosten sijaintikunnille mahdollisuus laskuttaa opiskelijoiden kotikunnilta opiskeluhuollon palvelumaksuja. Niinpä nyt tarkkaillaan psykologien ja erityisesti kuraattorien vastaanottoaikoja ja laskutetaan niistä. Kuitenkin opiskeluhuollossa pitäisi keskittyä yhteisölliseen opiskeluhuoltoon.

Palvelun laskutus aiheuttaa todennäköisesti kuntien hallinnossa käytettävänä työaikana isomman kokonaiskulun, kuin on laskuttavan kunnan ja yhteiskunnan hyöty. Lisäksi laskutuskäytäntö ohjaa opiskeluhuollon järjestämistä lain henkeä vastaan. Käytäntö ohjaa kuraattorien ja psykologien työn seurannassa yksilökohtaisen opiskeluhuollon palvelujen seurantaan, vaikka painopisteen pitäisi olla yhteisöllisessä opiskeluhuollossa. Suurin häviäjä on opiskelija.

Oppilas- ja opiskelijahuollon lakiin liittyvä case ei sovellu yleiseksi esimerkiksi huonosta lain valmistelusta ja liian kiireellä toteutetusta käyttöönotosta, sillä se on monialainen niin valtion kuin kuntien hallinnon näkökulmasta. Se on kuitenkin opettava esimerkki siitä, miksi on tärkeä käyttää aikaa yhteisen kielen löytämiseen niin päättäjien kuin toteuttajien tasolla.

Ammatillisen koulutuksen tutkintouudistus on huomattavasti helpompi asia, koska se painottuu niin vahvasti koulutuksen järjestämiseen. Rahoitus- ja rakenneuudistuksen osalta taas kannattaa pohtia todella tarkasti, mitä opiskeluhuollon lain säätämisestä ja käytäntöön viemisestä voidaan ottaa opiksi kaikilla tasoilla.

Ei myöskään ole sama, miten lakiuudistukset viedään kentälle. STM, OKM ja AVI toteuttivat opiskeluhuollon lain koulutustilaisuuksien sarjan talvella 2014. Osallistuin jokaiseen 8 tilaisuuteen eri puolella Suomea. En toki 100% aktiivisuudella kuunnellut kaikissa tilaisuuksissa jokaista luentoa, mutta omana kokemuksena väitän, että tilaisuudet eivät olleet tasapuolisia. Paperilla ohjelma oli kutakuinkin sama kaikissa tilaisuuksissa, mutta alustajien esitykset poikkesivat eri tapahtumien kesken minusta liian paljon. Tilaisuuksissa moneen kysymykseen saatiin vastaus, mutta aika monessa asiassa hämmennys lisääntyi.

Ja ihan lopuksi. Kun tänään käytävää koulutuksen tasa-arvoa koskevaa välikysymystä käsitellään, niin pitäisi hyödyntää myös aikaisempia merkittäviä taustaselvityksiä. Muutosta tarvitaan, mutta muutosta pitää myös johtaa!

Jälkikirjoituksena vielä näkökulma  pohdintojeni soveltamiseen. Lakien siirtymäaikoihin ja jalkauttamiseen liittyviä näkökulmia on hyvä tarkastella myös organisaatiouudistuksista, strategioista ja toimintaohjeista päätettäessä ja käytäntöön vietäessä.

Tallennettu kategorioihin Yleinen |  

Yleissivistys ei tee akateemikkoa

Olen kirjoituksissani käsitellyt ammatillisen koulutuksen jatkuvaa ja koko ajan kiihtyvää muutosta. Suomen ja koko Euroopan heikko taloustilanne vauhdittaa niin työelämän kuin koulutusjärjestelmämme muutosta jatkossakin. Työelämällä ja ammatillisella koulutuksella on tiivis yhteys ja siksi niitä pitää tarkastella kokonaisuutena.

Työterveyslaitoksen ”Suomalainen työntekijyys 1945 – 2013” -julkaisun mukaan työnantajat etsivät nykyään ”hyviä tyyppejä”. Ammattitaidon lisäksi vaaditaan joustavuutta ja tiimityötaitoja. Nykypäivän ihannetyöntekijä on henkisesti notkea ja sosiaalisesti taitava, tuottava, väsymätön ja stressinsietokykyinen moniosaaja. Tutkimuksen tulokseen saa vahvistuksen lukemalla sunnuntaisin vaikkapa Hesarin ja Aamulehden työpaikkailmoitukset. Määritelmä on helppo ymmärtää myös siksi, että valtaosa uusista työpaikoista syntyy pieniin ja keskisuuriin  alle 50 henkilön yrityksiin.

Työelämän vaatimuksia tarkasteltaessa on erinomainen asia, että ammatillisen peruskoulutuksen perustutkintojen perusteissa luovutaan yleissivistystä vähättelevästä ATTO (ammattitutkintoa täydentävät tutkinnon osat) -termistä.  Ensi syksystä alkaen ammatillisena peruskoulutuksena suoritettava perustutkinto muodostuu ammatillisista tutkinnon osista (135 osaamispistettä), yhteisistä tutkinnon osista (35 osaamispistettä) ja vapaasti valittavista tutkinnon osista (10 osaamispistettä).

Yhteiset tutkinnon osat ovat yleissivistävää koulutusta ja muodostuvat neljästä kokonaisuudesta: 1) Viestintä ja vuorovaikutusosaaminen 2) Matemaattis-luonnontieteellinen osaaminen 3)Yhteiskunnassa ja työelämässä tarvittava osaaminen 4) Sosiaalinen ja kulttuurinen osaaminen. Kokonaisuuksien nimeämisellä on oman tulkintani mukaan haluttu ohjata yleissivistävää osaamista kartuttava opetus lähemmäs arjen ja työelämän käytäntöjä ja tehdä selkeä ero akateemisiin opintoihin. Ilman yhteisten tutkinnon osien tavoitteiden saavuttamista, on vaikea kuvitella opiskelijan siirtyvän ja kiinnittyvän jatkuvasti muuttuvaan työelämään.

Liityn yhteisiä aineita kritisoivien ihmisten joukkoon yhdessä asiassa. Toteutettaessa yhteisten tutkinnon osien opetusta perusopetuksessa ja lukioissa yleisesti käytetyillä menetelmillä, ei vastata ammattiin opiskelevien eikä työelämän tarpeisiin. Tiedän toistavani itseäni, mutta jälleen kerran toivon opetussuunnitelmien laatimisen ja niiden sovelletamisen alkavan tutkinnon osien osaamistavoitteiden ja osaamisen arvioinnin kriteerien lukemisella sekä pohdinnalla osaamisen saavuttamiseen soveltuvista opetusmenetelmistä. Yhteisten tutkinnon osien suorittamisesta on mahdollista tehdä lähes yhtä käytännönläheistä ja kiinnostavaa, kuin ammatillisten tutkinnon osien suorittamisesta. Vaihtelevat opetusmenetelmät, ammattialaan liittyvien oppimisympäristöjen entistä parempi hyödyntäminen ja opiskelijoiden vastuun lisääminen tiedon hankinnassa, arvioinnissa ja soveltamisessa edistävät alkuhämmennyksen tasaannuttua niin opiskelijoiden kuin opetushenkilöstön hyvinvointia ja parantavat varmasti oppimistuloksia.

Tallennettu kategorioihin Yleinen |  

Opiskelija-asuntola – avovankila vai itsenäisen asumisen oppimisympäristö

Opiskelija-asuntolat eri puolella Suomea ovat työni kautta tulleet minulle tutuiksi ja kokemukseni myötä pidän niitä tärkeänä osana ammatillisen koulutuksen oppimisympäristöjä. Omaa tuntemusta vahvistavat sekä asuntolatoiminnan selvitykset että läpäisyn tehostamisen ohjelmaan liittyvät seurantatutkimukset. Opiskelija-asuntolat ovat kuitenkin lainsäädännöllisesti ammatillisen koulutuksen ”villi länsi”.

Asuntolapaikat ovat opiskelijoille opintososiaalinen etu. Asuntolassa asuminen on maksutonta niille opiskelijoille, joille asuntolapaikka myönnetään. Koulutuksen järjestäjät saavat asuntolatoiminnan järjestämiseen tukea valtiolta, mutta tuki ei kata todellisia kustannuksia – etenkään, jos asuntolatoiminta järjestetään laadukkaasti ja seinien lisäksi tarjotaan asumisen  ja vapaa-ajan ohjausta.

Opiskelija-asuntolat ovat myös lainsäädönnöllisesti jääneet paitsioon. Laissa säädetään asuntola maksuttomaksi ja asuntolasta erottamisen tapahtuvan ns. soratoimikunnan päätöksellä. Näitä kahta hyvin yksityiskohtaista pykälää lukuunottamatta ei laissa ole säädetty asuntolatoiminnasta mitään muuta.

Provosoiva otsikkovalintani perustuu siihen, että pitkät perinteet omaavan ammatillisen koulutuksen asuntolatoiminnan toteuttamisessa on kehitetty paljon hyviä toimintamalleja ja käytäntöjä, joilla on edistetty opiskelijoiden arjen taitoja ja opiskelukykyä. Edelleen on myös asuntoloita, joissa tarjotaan vain majoituspalvelu ilman minkäänlaista ohjausta. Välimaastoon sijoittuu asuntolatoiminta, joka perustuu valvontaan. Valvonta johtaa usein siihen, että keskitytään kiinteistön varjelemiseen sekä opiskelijoiden kurinpitoon ja rankaisuun. Asuntolasta tulee avovankila, jossa asuminen on kieltojen ja rajoitusten ehdoilla elämistä ja jatkuvaan tarkkailuun alistumista. Yksityisyyden suoja jää usein henkilöstön työskentelytapojen ja käytäntöjen jalkoihin. Viimeisen kymmenen vuoden aikana ohjaamisen kulttuuri on onneksi yleistynyt vallitsevaksi kulttuuriksi. Asuntolat nähdään osana oppimisympäristöä, valvojien nimikkeet ovat vaihtuneet ohjaajiksi ja työnkuviin on kirjattu opiskelijoiden ohjaus. Asuntolatoiminnasta on usean koulutuksen järjestäjän toiminnassa tullut osa opiskeluhuoltoa.

Asuntolatoiminnan ohjauksessa on aivan samat haasteet kuin ammatillisen koulutuksen opetuksessa. Pääsääntöisesti opiskelijat toimivat yleisesti säädettyjen, sovittujen ja hyväksyttyjen sääntöjen ja normien mukaan ja huomioivat asuntolayhteisöön kuuluvat muut opiskelijat ja asuntolan henkilöstön. Kuten opiskelun arjessa, niin asuntoloissakin on opiskelijoita, jotka kokeilevat rajojaan, eivät ehkä haluakaan sopeutua yhteisiin sääntöihin tai tarvitsevat arjen taitojen oppimiseen erityistä tukea. Pienissä ja varsin tiiviissä yhteisöissä yksilön totuttuihin toimintatapoihin kohdistuvat muutokset, erilaiset näkemykset asioista ja niistä aiheutuvat ristiriitatilanteet kuohuvat usein myrskyiksi vesilasissa, mutta niitä ei pidä vähätellä. Ei pidä vähätellä myöskään niitä uhkia, jotka tiiviissä yhteisössä syntyvien pienten selvittämättömien ristiriitatilanteiden hautuessa ja paisuessa kulminoituvat vakaviksi konflikteiksi. Toimintaa ei kuitenkaan pidä suunnitella eikä lakia säätää uhkakuvien ehdoilla. Erityistilanteisiin varaudutaan turvallisuus- ja kriisisuunnitelmilla ja tilanteissa toimitaan suunnitelmiin kuuluvien toimintaohjeiden mukaan.

Asuntolatoiminnan haasteista puhuttaessa nousee lähes aina esille asuntolaohjaajan työhön liittyvät oikeudet ja velvollisuudet. Mitä saa tehdä ja mitä ei, kun tavoitteena on kaikkien opiskelijoiden turvallisuus, viihtyvyys ja opintojen eteneminen. Kysymys on yksinkertainen, mutta vastaaminen ei ole helppoa. Asuntolaohjaajan työ muodostuu eri tahojen asettamista odotuksista ja heitä kohtaan olevista velvollisuuksista.

Koulutuksen järjestäjän suunnasta ohjaajiin kohdistuu tietenkin asuntolan kuntoon sisältyvät odotukset. Asuntolan tilojen ja sinne hankitun kaluston, laitteiden ja välineiden odotetaan pysyvän hyvässä kunnossa ja kestävän mahdollisimman pitkään. Koulutuksen järjestäjän pedagoginen odotus on, että asuntolassa asuvat opiskelijat suorittavat opintojaan opetussuunnitelmien mukaisesti HOPSeja noudattaen, eli valmistuvat määräajassa.

Opetus- ja opiskeluhuollon henkilöstö odottavat asuntolaohjaajilta usein paljon enemmän, kuin nuorten huoltajilta. Aamuherätyksiä ja iltanukutuksia vaaditaan ja pidetään jopa itsestään selvyyksinä asuntoloissa, mutta vanhemmilta tai huoltajilta niitä voi vain toivoa.

Vanhempien kasvatusvastuuta ei voida siirtää. Siksipä vanhemmilla onkin oikeus odottaa asuntolaohjaajalta kasvatuskumppanuutta. Osa vanhemmista ja huoltajista on kumppanuudessa aktiivisempia ja osa passiivisempia. Valitettavasti on myös vanhempia, joilla ei ole voimavaroja kumppanuuteen. On myös nuoria, joille asuntola on oman turvallisuuden, terveyden ja hyvinvoinnin kannalta parempi paikka, kuin se koti, jonka kanssa oppilaitoksen työntekijöiden pitäisi yhteistyötä tehdä.

Opiskelijoille asuntola on väliaikaisasunto, joka mahdollistaa opiskelun. Asuntola on askel kohti itsenäistymistä ja itsenäistä asumista. Opiskelijoiden odotukset kohdistuvat turvalliseen ja viihtyisään asumiseen, asuntolan tilojen hyvään kuntoon ja nykyaikaisuuteen. Asuntolaohjaajalta odotetaan läsnäoloa, vapaa-ajan toiminnan järjestämistä tai järjestämisen organisointia sekä järjestyssääntöjen noudattamisen valvontaa. Tärkeimpänä yksittäisenä odotuksena asuntolatoimnnalle vuonna 2011 tehdyssä asuntolaselvityksessä nousi ilta- ja yöhiljaisuus.

Asuntolaohjaajat ovat arjen taitojen valmentajia. Työ sisältää kaikki kasvattamisen elementit; ohjaamista, kannustamista, palkitsemista, rajojen asettamista ja kurinpitoa. Asuntolaohjaajan työssä avain on vallan ja persoona ohjauksen väline. Avain opiskelijoiden huoneisiin antaa mahdollisuuden valvoa, tarkastaa ja osoittaa valta opiskelijoiden yksityisyyttä vastaan. Persoonallaan ohjaaja voi rakentaa luottamuksellisen suhteen, joka mahdollistaa ohjaamisen ja kasvattamisen kaikkien elementtien hyödyntämisen. Luottamuksen vallitessa avainta ja valvontaa ei tarvita, koska vuorovaikutus on arjen toimintatapa niin opiskelijan kuin ohjaajan halutessa kontaktia. Avaimeen perustuvaan valtaan ja valvontaan kuuluu usein myös lähteitä, joilla luonnollisesti on tarve saada lähdesuoja. Persoonalla tehtävä ohjaus perustuu vuorovaikutukseen johon kuuluu aina luottamuksellinen pohdinta. Epäkohtiin puuttuminen tehdään kaikkien asianosaisten tai koko yhteisön osallisuus varmistaen.

Asuntolatoiminnan kehittämiseksi on vuosien saatossa toteutettu useita hankkeita. Vuonna 2012 käynnistyneessä ja 2015 loppuun kestävässä Fiilistä asumiseen -hankkeessa on aikaisempien hankkeiden tuloksia hyödynnetty ja asuntolatoimintaa kehitetty kokonaisuutena. Hankkeen yksi merkittävä tulos on viimeiselle hankevuodelle rahoittajan asettama tehtävä: asuntolatoiminnan lainsäädännön selvitystyö.

Selvityksen tuloksena syntyy esitys, miten asuntolatoiminta tulisi järjestää ja mitä järjestämisestä tulisi säätää laissa, jotta asuntolatoiminta olisi koulutuksen järjestäjille, asuntolahenkilöstölle ja opiskelijoille selkeä opintojen etenemistä ja arjen taitoja kasvattava toimintaympäristö. Eteneekö esitys lainsäädännön tasolle jää nähtäväksi. Tarve on ilmeinen ja asenneilmasto asialle on suotuisa.

 

Tallennettu kategorioihin Yleinen | Avainsanoina , |  

opintoviikot ja kurssit romukoppaan – osaaminen ratkaisee

Loppuvuodesta 2014 uudistettiin kaikkien ammatillisten perustutkintojen perusteet osana ammatillisen koulutuksen tutkintojärjestelmän kehittämistä. Niinpä alkaneen talven ja tulevan kevään polttava puheenaiheena tulee olemaan uusien opetussuunnitelmien sisällöt. Miten koulutuksen järjestäjät tulkitsevat uusia perustutkintojen perusteita ja opintoviikkojen suorittamisen muuttumista osaamispisteiden kartuttamiseen?

Olen perehtynyt kaikkiin tutkintoihin kuuluvien yhteisten aineiden perusteisiin. Sen sisällä tietenkin työelämässä ja yhteiskunnassa tarvittavat taidot ja erityisesti työkyvyn ylläpitäminen, liikunta ja terveystieto ovat saaneet erityistä huomiotani.

Työkyvystä, liikunnasta ja terveystiedosta kirjoitan enemmän toisella foorumilla. Nyt ajattelin avautua tutkintouudistuksen osaamisperusteisuudesta yleisesti. Minusta tuntuu, että vieläkään ei oikein tajuta, kuinka suuresta uudistuksesta on kyse. Koulutuksen järjestäjillä, oppilaitoksilla, opettajilla, ohjaajilla ja opiskeluhuollon toimijoilla on nyt mahdollisuus luoda uusia käytäntöjä toimia, opettaa, ohjata, kasvattaa ja tukea opiskelijoita työ- ja toimintakykyisiksi osallistuviksi kansalaisiksi.

On luonnollista, että opetussuunnitelmia lähdetään muodostamaan vanhoja pohjia noudattaen, opetushenkilöstön työehtosopimusten, totuttujen työtapojen ja yleisesti ottaen koulumaailmaan kuuluvan lukujärjestyksen laadinnan pohjalta. Nyt olisi mahdollisuus toimia uudella tavalla; uudistaa koulutusta aidosti vahvistamaan nuorten arjen taitoja ja vastaamaan työelämässä tarvittavien taitojen oikeaa suhdetta.

Opetussuunnitelmia laadittaessa on ensimmäiseksi perehdyttävä uusien tutkinnon osien tavoitteisiin ja osaamiselle asetettuihin vaatimuksiin. Tämän jälkeen on pohdittava kuinka paljon tutkinnon osien vaatiman osaamistason saavuttaminen vaatii. Jonkinlainen keskiarvo pitää kompromissina tietenkin sopia. T1-tason tulisi olla osoitus kyvystä pärjätä työelämässä ja K3 kuvaa erinomaisia valmiuksia siirtyä työelämään. Kokeneilla opettajilla on varmasti valmiudet tehdä arviointi. Onko työelämän edustajilla vastaava valmius tulkita todistuksia? Uudistusta tehtäessaä opintoviikon ja osaamispisteen välistä kerrointa ei ole. Kyse on ihan eri asiasta. Opintoviikko on suoritettua opiskelua, osaaminen sitä mikä näkyy ihmisen toiminnassa. Tämä asia olisi hyvä tehdä selväksi koulutusorganisaatioissa ja näkyväksi työelämässä.

Opetuksen järjestämisessä on erittäin tärkeää tunnistaa työelämälähtöisyys. Perinteisesti meillä perusopetuksesta ammatilliseen koulutukseen siirryttäessä ei juurikaan tapahdu muutosta. Yksi suurimpia opintojen keskeyttämisen syitä ammatillisissa opinnoissa on turhautuminen ensimmäisen vuoden ensimmäisinä kuukausina. Tekemällä oppimisen sijaan opiskelu on varsin teoreettista.

Eikö ammattiin opiskelun tulisi lähteä siitä, että opiskelu alkaa työelämätaidoilla. Ensimmäisen vuoden opinnoissa voidaan noudattaa alaikäisille sopivaa lyhyempää viikkotyöaikaa, mutta joka päivä tullaan töihin sovittuun aikaan ja tehdään töitä alan työtapojen mukaan. Toisena ja kolmantena vuonna työpäivät pitenevät ja tietysti myös työssäoppimisen osuus kasvaa. Opiskelu voi olla myös vuorotöitä, jos se on alalla tavallista – tässä kohdin  olen varma opiskelijoiden olevan joustavampia kuin opetushenkilöstön.

Kaikille yhteisten aineiden toteutuksessa on romutettava vanha ATTO-käsite ja ainekeskeisyys. Yhteiset aineet ovat opiskelijan sivistystä, yhteiskuntaosaamista, opiskelukykyä lisääviä tutkinnonosia, jotka vahvistavat opiskelijan työelämätaitoja. Kaikille yhteisten aineiden toteutuksessa on pyrittävä mahdollisimman lähelle oman alan käytäntöjä. On oleellista, että kielten opiskelussa aineistona on oman ammattialan manuaalit ja ammattisanasto. Liikunnan ja terveystiedon osalta on tärkeä tunnistaa omalla alalla tarvittavan fyysisen ja psyykkisen suorituskyvyn vaatimukset sekä taito kehittää ja ylläpitää niitä.

Liian monessa Suomalaisissa koulussa ja oppilaitoksessa toimitaan edelleen perinteisen kaavan mukaan, eli opettajalla on tieto, jonka hän opettaa. Nyt on aika muuttaa ammatillinen koulutus holistiseen ihmiskäsitykseen perustuvaksi ohjaukseksi, jonka tavoitteena on oppiminen ja osaamisen saavuttaminen niin, että opiskelijallakin on vastuu tiedon hankinnasta ja arvioinnista.

Tallennettu kategorioihin Yleinen |  

Käsitteiden ja termien hienosäätöä

Kuluneella viikolla tehtiin työkykypassin sisältöjen uudistamiseen liittyvät viimeiset päätökset ja hiottiin käsikirjan teksti julkaisukuntoon. Koska työkykypassin käsikirja toimii sekä opetussuunnitelmatyön että passin opetuksen ja ohjauksen tukimateriaalina, oli tärkeää kiinnittää huomiota käsitteiden ja termien oikeaan kirjoitusasuun. Siinä oli minulla opettelemista, kun en ole aiemmin tutkintojen perusteiden ja opetussuunnitelmien kanssa vastaavalla tarkkuudella joutunut työskentelmään. Monta lausetta olisi voinut kirjoittaa sujuvammaksi, mutta osaamistavoitteisiin ja osaamisen arvointiin kohdistuvissa ohjeissa haluttiin tietoisesti korostaa uusiin perustutkintojen perusteisiin kuuluvia käsitteitä, jotta ne leviäisivät yleiseen käyttöön.

Käsikirjan työryhmään kuuluikin useampi asiantuntija, joiden vastuulla oli tavoitteita ja arviointia koskevien tekstien muotoilu niin, että ne vastaavat uusia perustutkintojen perusteita. Oma roolini oli pitää käsikirjan kokonaisuus tiivinä, luettavana ja välttää turhia korulauseita. Kun tekee työtä moniammatillisesti erilaisista näkökulmista asioita katsovien kokeneiden ammattilaisten kanssa oppi itsekin koko ajan.  Kyllä minun mieltäni lämmitti, kun ensimmäiset palautteet käsikirjasta liittyivät sen selkeyteen.

Nyt kun käsikirja on julkaistu, on toivottavaa, että työkykypassi kirjataan koulutuksen järjestäjien opetussuunnitelmiin. Mielestäni on tärkeää, että työkykypassi nähdään terveyden ja hyvinvoinnin edistämisen välineenä. Kuuntelin viikonloppuna Educa-messuilla ammattilisen koulutuksen seminaarissa OKM:n ylijohtaja Tapio Kosusen esitystä ammatilliseen koulutukseen kohdistuvista odotuksista. Kosusen esitteli yhtenä näkökulmana kaavion, jossa ammatin vaatimat perustaidot olivat keskiössä ja niitä ympäröi suuri määrä erilaisia työelämän ja arjen taitoja. Kosunen toi esityksessään asian esille haasteena tulevaisuuden opettajuudelle. Ei todellakaan riitä, että opettaa ammatin perustaidot, vaan on ohjattava opiskelijoita kokonaisvaltaisesti ja varmistettava oppimisen prosessi.

Kosusen puheenvuosto lämmitti mieläni kovin, koska se vahvisti niin hyvinvoivan oppimisympäristön mallin kuin työkykypassin sopivuutta ja tärkeyttä ammatillisen koulutuksen arjessa. Educasta jäi mieleeni myös, että OAJ vaatii koulutusta kärkiteemaksi tuleviin eduskuntavaaleihin, moitti hallitusta leikkauksista ja oppositiota koulutukseen liittyvien välikysymysten puuttumisesta. Kuitenkin 28 opettajataustaista kansanedustajaa on suurin yksittäisen ammattiryhmä nykyisessä eduskunnassa. Ammatillinen ryhmäkuri näyttäisi puuttuvan tai uusi näkökulma avaa uuden todellisuuden.

 

Tallennettu kategorioihin Yleinen |  

Ammatillinen koulutus – arvostettu tuntematon

Toisella työviikolla arki asettui raiteilleen, eli Tampereen ja Helsingin välistä rautatieyhteyttä tulin hyvödyntäneeksi useampana päivänä. Sitähän se minun työni on, että käyn vakoilemassa hyvät käytännöt ja levitän reseptit eteenpäin. Välillä isolla kirkolla päivitetään karttaa ja tehdään reitinvalintasuunnitelmia.

Ammatillisen koulutuksen käytäntöihin tutustuin tällä viikolla Suomen Kosmetologien Yhdistyksen opistolla Helsingin Haagassa. Helsingin opetusvirastossa pääsin tutustumaan oppimisen sähköiseen portfolioon ja työkykypassin käytännön suunnitelmiin. Lisäksi osallistuin Skills Finland ry:n Taitaja-tapahtuman suunnittelutilaisuuteen, jossa käsiteltiin ammatillisen koulutuksen huippuosaajien tapahtumaa.  Työni voi vaikuttaa pirstaleiselta, mutta palaset liittyvät kyllä toisiinsa. Toisaalta yksi työhöni kuuluva tehtävä on muotoilla palasia niin, että niistä saadaan saman palapelin osia.

Tämän viikon pääteemana on ollut Ammattiosaajan työkykypassin kehittämistyö. Viikolla saimme asiantuntijaringissä sovittua uudistukset, jotka työkykypassiin tehdään tutkintouudistukseen liittyen. Samalla päätettiin työkykypassin suorittamisen uusista osaamistavoitteista ja valtakunnallisista arvioinnin  perusteista.  Seuraavana työlistalla on uudet ohjeet sisältävän käsikirjan julkaiseminen.

Osallistuin viikolla myös Eduskunnan kansalaisinfon Nuorille työtä -tilaisuuteen. Ja jouduin hämmennyksen valtaan. Menin tilaisuuten kuulemaan miten nuorten syrjäytyminen ehkäistään ja nuoret työllistetään. Tilaisuuden aikana huomasin käyttäväni puheenvuoroja ammatillisen koulutuksen arjesta, työelämälähtöisyydestä, tutkintouudistuksesta ja työelämän muutoksesta Suomessa. Se, että Suomalaisen koulutuksen lippulaivaksi ja koulutuksen laadulliseksi vientituoteeksi nr 1 on noussut ammattillinen koulutus, tuntui olevan uusi asia tilaisuuden osallistujille. En malttanut olla käyttämättä puheenvuoroa myöskään ammatillisen koulutuksen yleissivistystä lisäävien tutkinnon osien tärkeydestä tarkasteltaessa nykyisen työelämän vaatimuksia.

Hämmentävää oli myös Saksalaisen oppisopimusmallin ihannointi. Saksan väestöpohja, koulutusjärjestelmä ja työelämä ovat ihan erilaisia kuin meillä Suomessa. Kansainvälisiltä kentiltä pitää toki käydä hakemassa oppia. Oleellista on kuitenkin mallintaa opittua, ei kopioida.

Nuorten valintoja tarkasteltaessa ammatillisen koulutuksen arvostus on jo pitkään ollut kasvussa ja nykyisin aivan huippua. Eduskunnan joulukuussa tekemät päätökset ammatillisen koulutuksen tutkintouudistuksesta tarkoittavat yhtä merkittäviä muutoksia ammatilliseen koulutukseen, kuin oli aikanaan peruskoulun käynnistäminen. Tätä ei ole vielä yleisesti oivallettu ja tuolla kansalaisinfossa heräsi epäilys, etteivät päättäjätkään tiedosta miten suurista muutoksista ovat päättäneet. Vaikuttamistyö on siis toivottujen päätösten lobbaamisen lisäksi tehtyjen päätösten vaikutuksen kuvaamista.

 

 

Tallennettu kategorioihin Yleinen |  

Hyvinvointi ei ole itseisarvo

Viikonlopun Hesarissa oli mielenkiintoinen artikkeli hyvinvointiaatteesta. Kirjailija Jari Ehrnrooth on huolissaan hyvinvoinnin aatteistumisesta, koska se näyttäisi tekevän hyvinvoinnista yksilöllisen itseisarvon, jota tulisi tavoitella.

Ehrnroothin mukaan läntinen ihminen on saavuttanut vapauden, rauhan ja aineellisen turvan. Samalla kulttuurin henkinen tila on taantunut pakanallisten kulttiuskontojen asteelle. Onnellisuuden tavoittelu asettuu oikeamielisyyden edelle ja voittamisen palvonta korvaa moraalisen itsetutkiskelun

On helppo yhtyä Ehrnroothin huoleen. Termit ja käsitteet, joiden toteutuminen arjessa perustuu subjektiivisiin kokemuksiin, mittauksiin ja tulkintoihin otetaan helposti yleisiksi teemoiksi, joita käytetään ilman kytkentää konkreetiaan. Hyvinvointi ja syrjäytyminen ovat juuri tälläisiä käsitteitä. Niitä käytetään, koska ne vetoavat ja saavat puheet ja toiminnot vaikuttamaan arvokkailta ja tärkeiltä.

Sekös minun mieltäni lämmitti, kun Ehrnrooth peräänkuulutti lihaa luiden ympärille: ”Hyvinvointi ilman sivistystä ja moraalia ei ole muuta kuin primitiivistä hyvää oloa. Ideologia on tullut tiensä päähän, ja on vain ajan kysymys, milloin sen arvo ajattelevien ihmisten silmissä romahtaa lopullisesti.”

Helposti irrallisiksi muotoutuvia käsitteitä on siis  toistuvasti konkretisoitava, jotta tarkoitus ja tarkoituksen saavuttamiseksi vaadittava toiminta ei hämärry.

Kesäkuussa 2014 kirjoitettu Arjen arkki -hankkeen loppuraportti päättyy sivistyksen vaalimisen vaatimukseen: ”Sivistys on yksilön arjen taitojen hallinnan keskeinen elementti. Sivistyksen vaaliminen muuttuvassa monikulttuurisessa Suomessa on yhdistävä nimittäjä Paremmat arjen taidot ja opintojen kautta töihin -ohjelmassa luoduille hyville käytännöille ja toimintamalleille. Alkaneella uudella rahoituskaudella sivistyksen merkitystä yksilön hyvän elämän eväänä ja työelämätaitojen perustana tulee entisestään korostaa.”

 

 

Tallennettu kategorioihin Yleinen |  

Hallinnon rajoille rakenteilla siltoja ja portteja

Kuluneet vuodet opiskeluhyvinvoinnin monialaisen työn parissa ja hyvinvointiverkoston koordinointityössä ovat opettaneet paljon erilaisten järjestöjen, tutkimuslaitosten, virastojen ja ministeriöiden toiminnasta. Hallinnon rajojen ylittämisen vaikeudesta ja toiminnan siiloutumisesta olen kovin huolestunut – välillä jopa mieleni pahoittanut. Ruohonjuuritasolla aidat tuntuvat matalammilta ja niin kuntien, oppilaitosten kuin järjestöjen välinen yhteistyö toimii monin paikoin hyvin, jopa kiitettävästi. Ja sekös on mieltäni lämmittänyt.

Valtionhallinnossa rajat tuntuvat tiukkaan paalutetuilta. Tieto ministeriön eri osastojen välillä kulkee huonosti saati eri ministeriöiden välillä. Näennäistä yhteistyötä tehdään, mutta puhutaan ihan eri kieltä eikä tunneta toisten hallinnonalojen käytäntöjä. Asia on inhimillinen, mutta toisaalta valtionhallinnon tulisi näyttää alueille ja paikallisen tason toimijoille esimerkkiä. Aika-ajoin väläytelty superministeriö voisi olla yksi askel parempaan hallintotapaan. Kun kyse on kuitenkin  ihmisten tavoista työskennellä, ei yksin organisaation tai hallintomallin muutos korjaa asioita hetkessä.

Valtionhallinnon ohella raja-aidat ovat usein korkeat myös tutkimuslaitosten ja tutkimusta hyödyntävien käytännön organisaatioiden välillä. Kysymys ei ole tahallisesta eristäytymisestä tai arvostuksen puutteesta, vaan erilaisesta tavasta toimia. Tässäkin tapauksessa yhteisen kielen ja yhdessä tekemisen kulttuurin puuttuminen ovat keskeisiä syitä rajojen muodostumiseen.

Ratkaisuna näen niin valtionhallinnossa, tutkimuslaitoksissa kuin järjestökentälläkin uskalluksen muuttaa erillisiä siiloja toiminta-alueiksi, jotka ovat osin yhteisiä. Rajat on muokattava yhteyspinnoiksi, joilla muodostetaan alueista palapelin kaltaisia kokonaisuuksia. Järjestöjen toiminnassa päämäärien ja tavoitteiden saavuttamisen tulee olla oman kilven kirkastusta tärkeämpää. Taloudellisesti tiukka aika on suuri mahdollisuus – luovuus on parhaimmillaan, kun rahat ovat vähissä tai kokonaan loppu.

Kainuun maakuntamalli oli ainakin toisen asteen koulutuksen ja terveydenhuollon järjestämisessä hyvä esimerkki siitä miten monialaista yhteistyötä voidaan toteuttaa. Myös Lounais-Suomen aluehallintovirasto näyttäisi hallitsevan monialaisen verkostotoiminnan ja kykenevän jalostamaan jo keksittyä ruutia. Uuden SOTE-lain myötä siellä työstetään alueellista sähköistä hyvinvointisuunnitelmaa palvelemaan alueen kuntia ja kuntayhtymiä. Viimekädessä työ hyödyttää alueen kansalaisia vauvasta vaariin. Suunnitelmatyö on aloitettu kartoittamalla jo olemassa toiminta, jota voidaan uudessa tilanteessa edelleen hyödyntää joko sellaisenaan tai edelleen kehittämällä.

Ja sehän mieltäni lämmitti, kun suunnitelmassa toisen asteen koulutuksen järjestäjien rooli nuorten ja nuorten aikuisten hyvinvoinnin edistäjinä sekä monien ongelmien ennaltaehkäisijänä on merkittävä. Lounais-Suomen AVI näyttää suunnitelman laadinnassa hyvää esimerkkiä hallinnonrajojen ylittämistä helpottavien siltojen ja porttien rakentajana ja oman alueensa hyvinvointiverkostojen kehittäjänä. Odotan mielenkiinnolla suunnitelman valmistumista ja sen käytäntöön viemisen vaihetta.

Tallennettu kategorioihin Yleinen |  

Työkyky – pääoma, jonka tulee karttua jo opiskelun aikana

Vuoden ensimmäisenä työpäivänä vierailin Sataedun opetushenkilöstön koulutuspäivässä puhumassa nuorten opiskelu-, työ- ja toimintakyvystä ja Ammattiosaajan työkykypassista.

Ammatillisessa koulutuksessa vuodesta 2008 alkaen käytössä olleen Ammattiosaajan työkykypassin tie on ollut kivinen. Itse asia, nuorten työ- ja toimintakyvyn vahvistaminen osana ammatillista koulutusta, on koettu tärkeäksi ja työelämän muutosvauhti on vahvistanut työkykytaitojen merkitystä. Työkykypassiin liittyvä opetuksen, ohjauksen ja arvioinnin toteuttaminen on kuitenkin koettu  vaikeasti toteutettavaksi kokonaisuudeksi. Passi ei siksi ole tuotteena juurtunut oppilaitosten arkeen.

Kokemusten ja palautteiden perusteella Ammattiosaajan työkykypassia on kehitetty seuraten tarkasti ammatillisen kouluksen tutkintouudistusta. Työkykypassin uudistetut ohjeet ja valtakunnalliset arvioinnin perusteet julkaistaan tammikuussa 2015. Työkykypassi 2.0 otetaan käyttöön 1.8.2015 ja uskon vahvasti passin olevan käytössä laajemmin kuin koskaan aikaisemmin.

Työkykypassin yhteiskunnallinen tilaus on vuosien saatossa vahvistunut, sillä oman terveytensä kannalta liian vähän liikkuvien lasten, nuorten ja aikuisten määrä Suomessa on kasvanut huolestuttavassa määrin.

Liikkumattomuuden osuus Suomen  sosiaali- ja terveydenhuollon kuluista  on noin 10 %. Kun Suomessa on n.2 miljoonaa veronmaksajaa ja 10 % terveydenhuoltokustannuksista on n.2 miljardia euroa se tarkoittaa jokaisen veronmaksajan osuutena 1000 euroa vuodessa liikumattomuusveroa.”  Summasi Liikunnan ja kansanterveyden edistämissäätiön johtaja Eino Havas Urheilun taustapeili -lähetyksessä 29.9.2014.

Eläketurvakeskuksen tilaston mukaan vuonna 2013 työeläkejärjestelmästä sai työkyvyttömyyseläkettä 182 500 henkilöä. Heistä 20 500 (11 %) sai osatyökyvyttömyyseläkettä. Työkyvyttömyyden aiheuttaneen sairauden suurimmat ryhmät olivat mielenterveyden häiriöt (40 %), tuki- ja liikuntaelinten sairaudet (28 %), verenkiertoelinten sairaudet (7 %) ja hermoston sairaudet (8 %). Mielenterveyden häiriöiden osuus on ollut suurin vuodesta 2000 lähtien.

Liikunta- ja tukielinsairauksiin ja mielenterveyden ongelmiin voidaan vaikuttaa ennaltaehkäisevästi toisen asteen koulutuksessa panostamalla opiskelu-, työ- ja toimintakykyyn sekä arjen hallinnan taitoihin. Juuri niihin asioihin, joista työkykypassi muodostuu.

Juuri nyt on hyvä aika vaikuttaa rakenteisiin. Kaikki ammatillisen peruskoulutuksen tutkintojen perusteet on uudistettu ja koulutuksen järjestäjät laativat opetussuunnitelmia joiden mukaan toimitaan 1.8.2015 alkaen. Koulutuksen järjestäjillä on nyt tilaisuus osoittaa vastuullisuutta nuorten työ- ja toimintakyvyn  edistäjinä ottamalla Ammattiosaajan työkykypassi osaksi opetussuunnitelmia.

Tukea työkykypassin käyttöönottoon on tarjolla. SAKU ry järjestönä tekee sitä omaan strategiaansa kuuluvana toimintana ja OKM:n myöntämän rahoituksen velvoittamana. Minä henkilökohtaisesti teen työtä tietenkin SAKU ry:n työntekijänä, mutta myös hyvin itsekkäästä syystä. Jos ei muutosta saada aikaiseksi, seuraavan sukupolven työkykyisten määrä ei riitä  huolehtimaan eläkkeeni maksamisesta.

 

Tallennettu kategorioihin Yleinen |  

Työni on salaista – tuskin itsekään tiedän siitä mitään

Aikaisempi blogini hävisi verkosta, kun ilmaisen palvelun ylläpito lopetettiin. Ilmaisen palvelun kyseessä ollen sama uhka vaanii tähänkin sivustoon kirjoittamiani tekstejä, mutta eipä minulla ole tarkoituskaan mitään kuolemattomia arkistojen aarteita kirjoitella. Tämän blogin tarkoitus on dokumentoida omaa työtäni, työssäni kohtaamiani tilanteita, asioita ja asenteita. Kirjoittamalla reflektoin asioita itselleni, mutta jos hajatelmista joku muukin hyötyy, niin se on mukava lisäarvo – ja palautteet vahvistavat tai tuovat uusia näkökulmia. Yksi kipinä tähän blogiin ovat utelut, mitä oikein teen työkseni ja mitä työ on ihan konkreettisesti. Ehkä kirjoitusteni kautta työn arki avautuu ja dokumentoinnin kautta tarkentuu itsellekin 😉

Työni keskeisenä tavoitteena on hyvinvoivan oppimisympäristön mallin ja siihen kuuluvan Ammattiosaajan työkykypassin kehittäminen ja levittäminen ammatillisiin oppilaitoksiin. Minulle kokonaisuudet ovat tärkeitä. Isot kokonaisuudet rakentuvat kuitenkin pienistä palasista ja siksi on tärkeä tunnistaa miten erilaiset palaset liittyvät toisiinsa ja mikä merkitys niillä on kokonaisuudessa. Tämä blogi on yksi pieni palanen, yksi sosiaalisen median viestintäväline,  monen erilaisen median joukossa, jota tavoitteen saavuttamiseksi käytän.

Työni perustuu aktiiviseen verkostotoimintaan, jossa jokainen toimija toteuttaa omaan vahvuuteensa kuuluvan osuuden arvostaen muita verkostossa olevia toimijoita. Minusta oleellista ei ole vertailla ja arvottaa eri toimijoiden välisiä osuuksia, vaan tunnistaa ja tunnustaa kaikkien mukana olevien toimijoiden merkitys kokonaisuuteen. Toivon omalla toiminnallani voivani vaikuttaa siihen, että uskalletaan tehdä rohkeammin työtä yhteisten tavoitteiden saavuttamiseksi ilman oman kilven kirkastamisen takaa-ajatusta. Arvostus ja asema tulevat ihan itsestään hyvin tehdyn työn tuloksena.

Tallennettu kategorioihin Yleinen |