Instituutiot, auktoriteetit ja gurut vastaan arjen asiantuntevat ahertajat

Olen pitkään ollut sitä mieltä, että useimmissa koulutustilaisuuksissa ja seminaareissa hukataan valtavasti asiantuntemusta ja tämän viikon kokemuksen perusteella olen entistä vakuuttuneempi asiasta.

Alkuviikosta Ylläksellä sijaitsevaan Kuerkievariin kokoontui hieman alle 20 henkilön porukka pohtimaan Lapin alueen ammattioppilaitosten opiskeluhyvinvoinnin nykytilaa ja kehittämistä. Vuosi aikaisemmin oli kokoonnuttu hieman pienemmällä hankeryhmällä ensimmäisen kerran ja nyt oli vuorossa perinteen juurruttaminen.

Tilaisuuden asiantuntijaksi oli kutsuttu opetus- ja kulttuuriministeriöstä teemaan liittyvistä asioista vastaava opetusneuvos. Ministeriö instituutiona lisäsi tilaisuuden arvovaltaa. Siinä kelpaisi minunkin kulttuuri- ja liikuntajärjestön verkostokoordinaattorina pönöttää tapahtuman puheenjohtajana. Osallistujia ilmoittautui kolmen koulutuksen järjestäjän organisaatiosta ja toimenkuvia olivat apulaisrehtori, asuntolaohjaaja, erityisopettaja, kuraattori, lehtori,  opinto-ohjaaja, eli moniammatillinen ryhmä lienee sopiva määritelmä osallistujille.

Kuten tavallista tilaisuuden ohjelma antoi kuvan tiedon jakamisesta ja sen soveltamisesta alueellisiin ja paikallisiin oloihin, mutta tapahtuman toteuttajilla oli takataskussaan myös muita tavoitteita.  Ohjelmaa toteutettiin ensimmäinen 10 minuuttia, ruokailut ajallaan ja päätös aikataulun mukaan. Muuten mopo keuli koko ajan ja  opetus- ja kulttuuriministeriön arvovalta mureni inhimmillisyyden tasolle. Osallistujien palaute oli kuitenkin kiittävä ja ensi vuonna jatketaan….Mistä oli kysymys?

Toki meillä ohjelman sisällöistä vastaavilla oli paljon tietoa ja kokemusta käsitellyistä asioista, mutta olimme tietoisia myös osallistujien kokemuksesta ja halusimme tietää miten asiat käytännössä toimivat ja miten oppilaitoksissa työskentelevät kokevat asiat ja mitä he ajattelevat. Luennoimisen sijaan esitimme asioista paljon kysymyksiä ja puhuimme pykälien sijaan enemmän taustoista ja tahtotiloista. Tilaisuudesta muodostui vuorovaikutteinen ja asioita tarkasteltiin erilaisista näkökumista. Pykälien ja sääntöjen soveltaminen käytännön tilainteisiin toimi punaisena lankana.

Tilaisuus oli siis yhtä aikaa koulutus-, kehittämis- ja kuulemistilaisuus sekä koelaboratorio. Tilaisuuden saamaan hyvään palautteeseen johti osallistujien oma aktiivisuus. Kaikkien osallistujien asiantuntemus saatiin yhteiseen käyttöön. Minulle tärkein anti oli, että me todella tarvitsemme erilaisia tilaisuuksia. Asioiden – erityisesti lakien, asetusten ja määräysten – käytäntöön viemiseksi ei riitä pelkkä tiedon jakaminen, vaan on järjestettävä tilaisuuksia, joissa osallistujamäärä, ohjelma ja käytännön järjestelyt mahdollistavat vuorovaikutuksen ja välittömän pohdinnan käytännön sovelluksista.

Kokemuksesta rohkaistuneena aion jatkossa yhä useammin kehittämistyössä ja erityisesti hyvien käytäntöjen ja mallien levittämisessä panostaa pieniin tapahtumiin, sillä uskon niillä saavutettavan paljon vaikuttavampia tuloksia, kuin osallistujamääriltään suurissa tapahtumissa. Valtakunnallisilla ja alueellisilla massatilaisuuksilla voidaan tiedottaa asioista ja edistää verkostoitumista. Ne ovat myös erinomaisia tilaisuuksia materiaalien levittämiseen. Toiminnallinen kehittäminen ja kehittämistyön hyödyntäminen toteutuu parhaiten tapahtumissa, joissa on mahdollisuus vuorovaikutukseen ja reflektointiin.

En halua väheksyä valtion hallinnossa tehtävää työtä, virastojen asemaa, tutkimusta tai tutkijoita. Päin vastoin arvostus on korkealla, mutta kaikkien työn vaikuttavuuden kannalta on tärkeä nähdä kokonaisuus ja ymmärtää miten tieto muuttuu käytännön toiminnaksi.

Kategoria(t): Yleinen. Lisää kestolinkki kirjanmerkkeihisi.