Lähiopetustunnit vs opettajan läsnäolo

Talvella yritin sopia tapahtuman suunnittelutilaisuutta opiskelijaryhmän kanssa  lähellä Tamperetta sijainneessa oppilaitoksessa. Omaa työelämäedustajan tehokasta työaikaani ja opetuksen mahdollisimman vähäistä häiriötä tavoitellen ehdotin, että pidetään yhteinen palaveri perjantaina klo 14. Sain osakseni naurua, sillä opiskelijoiden päivä päättyy perjantaisin klo 12.

Ei asia ihan yllätyksenä tullut – olen toki yleisönosastojen kirjoituksia lukenut ja oppilaitoksissa vieraillessani havaintoja tehnyt. Kevätlukukauden ajan seurasin sitten opetusjärjestelyjä monessa oppilaitoksessa erityisen suurella mielenkiinnolla. Omien havaintojeni myötä olen kovin surullinen siitä, miten toisen asteen opetuksessa on niin kirjavat asenteet ja käytännöt nuorten työelämään ja yhteiskuntaan kiinnittymisen tukemisessa.

Minua hämmästyttää suuresti, että ammatilliset  oppilaitokset toimivat edelleen pääsääntöisesti peruskoulumaisesti, vaikka keskeisenä tavoitteena on palvella yhteiskunnallisesti  työelämän tarpeita ja inhimmillisesti nuorten kiinnittymistä työelämään ja yhteiskuntaan.

Opetusalalle on juurtunut valmennusfilosofia, jossa pidetään kiinni oman aineen ja omien valmennustuntien tärkeydestä, koska opettajien palkkausjärjestelmä perustuu pidettyihin tunteihin ei tulokseen. Olisi mielenkiintoista seurata miten kävisi esimerkiksi  ampumahiihtovalmennuksessa, jos Kaisa Mäkäräisen ja maajoukkueen hiihto-, ampuma- ja psyykevalmentajat sekä suksihuoltajat korostaisivat oman roolinsa tärkeyttä ja kukin urheilija saisi valmennusta ja tukea ennalta määrättyinä aikoina.

Minun mielestäni opiskelijoita tulee valmentaa työelämätaitoihin holistisen ihmiskuvan mukaisesti, jolloin kaikilla opettajilla, ohjaajilla, opiskeluhuollon toimijoilla ja opintotoimiston työntekijöillä on yhteinen vastuu opiskelijan tukemisesta. Työtä on syytä tehdä näkyvästi yhdessä, jotta opiskelijakin sen  ymmärtää. Kaikilla opetukseen ja ohjaukseen osallistuneilla on myös oikeus tuntea ylpeyttä jokaisesta valmistuneesta opiskelijasta.

Lähiopetusta ei tule mitata muinaisilla lukujärjestyksen oppitunneilla. Eihän se mitään lähiopetusta ole, jos opiskelija ei ole läsnä tunnilla tai ymmärrä opetuksesta mitään syystä tai toisesta. Nykyaikainen lähiopetus on sitä, että opiskelija tulee kouluun koko päiväksi ja hänellä on oppilaitoksessa koko päivän ajan mahdollisuus saada opetusta pedagogisesti pätevältä henkilöltä niihin tehtäviin, joita hänelle on opintojen etenemiseksi annettu. Lähivuosina tämä määrittely laajenee myös työelämässä tapahtuvaan opiskeluun. Opettajat eivät tulevaisuudessa pidä tunteja, vaan ovat läsnä antamassa opiskelijoille opetusta ja ohjausta, kun opiskelijat tekevät opintoihinsa liittyviä tehtäviä ja tiedonhankintaa. Opiskelun aikana on tärkeä hyödyntää myös työelämässä käytössä olevaa vertaisoppimista ja mentorien ohjausta.

Unohdetaan lähiopetuskeskustelussa opettajajohtoiset oppitunnit, erityisesti pakkotunnit, ja luodaan eri alojen työaikakäytäntöjen mukaiset opetuksen ja ohjauksen tiimiopetuksen toimintamallit. Näin varmistetaan ammatillisen koulutuksen laatu ja lähiopetuksen määrä. Edelleenkään tämä ei tarkoita yksityisopetusta, vaan sekä opettajille että opiskelijoille mahdollisuutta järjestää oppimisen ja ohjauksen tilanteita kaikille osapuolille joustavasti. Eli tiedon välittämistä ja oppimista tapahtuu massaluennoilla, erilaisissa pienryhmissä, verkko-opetuksena ja päivystykseen perustuvana opetuksena.

Kun työelämässä toimivat esimiehet ja ammatillisen koulutuksen opettajat lähentyvät ja löytävät yhteisiä tapoja erityisesti nuorten kanssa tarvittavaan työelämätaitojen luotsaukseen, opiskelijoidenkin on helpompi omaksua asioita.

ps.
olen minä tietoinen myös toimivista malleista. Eräänä perjantaina Helsingissä pidetyn työkykypassiin liittyneen koulutuksen jälkeen meille kouluttajille pidetyn oppilaitosesittelyn yhteydessä löytyi klo 15:30 kolme kone- ja tuotantotekniikan opiskelijaryhmää täydessä työn touhussa hitsaamassa ja sorvaamassa.

Kategoria(t): Yleinen. Lisää kestolinkki kirjanmerkkeihisi.